Kansallisia projekteja

Robert Musil, Itävallan kirjallisuuden ja kirjallisen itävaltalaisuuden yksi kuuluisimpia edustajia, kertoo romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia (juuri se pitkä ja raskas kansallinen klassikko, joka kaikkien pitäisi lukea) Itävalta-Unkarin viimeisistä loiston ajoista juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Korkeat virkamiehet ja hienoston herrat ja rouvat puuhaavat Parallelaktionia, suurtapahtumaa, jolla juhlistettaisiin vuodeksi 1918 lankeavaa keisari Frans Joosefin vallassaolon 70-vuotispäivää ja samalla rakennettaisiin koko Itävallan kansan itsetuntoa tai, kuten nykyään sanotaan, identiteettiä. (Parallel- eli rinnakkais- siksi, että samana vuonna täyttyisi kolmekymmentä vuotta Saksan Vilhelm-keisarin valtaannoususta. Saksaan vertaileminen on ollut Itävallassa olennaista jo silloin, kun pitkälle Kaakkois- ja Itä-Eurooppaan ulottuvan mahtimonarkian ei vielä olisi tarvinnut kärsiä pikkuvelikompleksista.)

Sikäli kuin oikein muistan (omasta Der Mann ohne Eigenschaftenin läpikahlauskokemuksestani on jo useampia vuosia), Parallelaktionista ei tule mitään, hanke tuntuu jotenkin hajoavan käsiin jo ennen kuin maailmansota ja keisarin kuolema muutenkin tekisivät sen turhaksi. Varsinkaan se itävaltalaisuuden olemus ei tule selväksi, Itävallan kansaahan kun ei oikeastaan ole ollut olemassa muuten kuin Habsburg-hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden kyljessä roikkuvana kirjavana kiviriippana.

Tuoreimmassa profil-lehden numerossa Marianne Enigl ja Christa Zöchling kirjoittavat, että itävaltalaisen kansallistunteen luominen alkoi oikeastaan vasta 1945, kun entisestä Natsi-Saksasta ja sen  leimaamasta ”saksalaisuudesta” oli pakko lopullisesti irrottautua. Kouluissa saksan kieli oppiaineena oli jonkin aikaa virallisesti nimeltään Unterrichtssprache, ‘opetuskieli’, saksalaisten omiman vanhan keisarihymnin korvaava kansallislaulu kirjoitettiin sävelmään, jota tuolloin vielä uskottiin Mozartin säveltämäksi, ja Saksan kotkan tilalle kaivettiin ensimmäisen tasavallan vanha vaakunakotka, jonka kynsissä entisten viattomuuden aikojen muistona oli sirppi ja vasara. (Vihreiden kansanedustaja Peter Pilz on kuulemma sittemmin ehdottanut kotkan työkaluista kiisteltäessä, että koko kotka vaihdettaisiin paistettuun kanaan, Backhendl, joka pitelee veistä ja haarukkaa.) Kaikkein noloin kömmähdys kävi omien uusien rahojen kanssa. Uuteen yhden schillingin kolikkoon piti lyödä rehti kylväjähahmo symboloimaan kansallista jälleenrakennustyötä. Jostain syystä kolikkoon päätyikin Albin Egger-Lienzin taulusta ”Kylvömies ja kuolema” se jälkimmäinen tyyppi. Kolikot vedettiin kiireesti liikenteestä, ja tilalle vaihdettiin harmiton alppikukka.

Kaikesta huolimatta vielä 1964 vain alle puolet itävaltalaisista oli sitä mieltä, että itävaltalaiset ovat oma kansakuntansa. Ajattelutapa alkoi muuttua vasta Waldheim-skandaalin myötä. 1980-luvulla, kun YK:n pääsihteerinä toiminut Itävallan suuri poika oli presidentinvaaleissa ehdokkaana, hänen sodanaikaisesta menneisyydestään Wehrmachtin tiedustelu-upseerina Balkanilla paljastui ikäviä asioita. Yliluutnantti Kurt Waldheimin väitettiin olleen ellei itse mukana vankien ja siviilien joukkomurhissa niin ainakin asiasta tietoinen, ns. Mitwisser (‘kanssa-tietäjä’), ellei peräti Schreibtischtäter (‘kirjoituspöytäsyyllinen’). Joka tapauksessa selvää oli, että Waldheim ei ollut aivan rehellisesti kertonut kaikkea sodanaikaisesta toiminnastaan, ja tämä nostatti, paitsi itävaltalaisten kansallista vastarintahenkeä (”mitä ne tulevat ulkomailta määräilemään, kuka meillä pitäisi valita presidentiksi”), myös laajemman keskustelun siitä, miten Itävalta on pessyt (tai jättänyt pesemättä) natsiaikojen moraalisen likapyykkinsä. Itävaltalaisuudelle oli pakko etsiä lisää positiivista sisältöä.

Ja mistä se sisältö nykyään löytyy? Ihme kyllä Enigl ja Zöchling eivät artikkelissaan juuri mainitse sitä, mitä suomalainen ensiksi ajattelisi, eli mäkikotkia ja alppihiihtäjiä, eivät edes Mozart-kuulia. Sitä vastoin mielipidemittausten mukaan selvää on, että itävaltalaiset arvostavat maassaan ensimmäiseksi ja ennen kaikkea kaunista ympäristöä, etenkin vuoriston luontoa, sekä vakautta ja turvallisuutta, elämänlaatua ja hyvinvointia. Negatiivisten puolten ylivoimaisena ykkösenä on ”politiikka”, kaukana perässä seuraavat aivan rinnakkain ”ulkomaalaiset” (tällä ei tietenkään tarkoiteta amerikkalaisia turisteja vaan turkkilaisia maahanmuuttajia…) sekä ”korruptio ja rikollisuus”. Tuntuu jotenkin skitsofreeniselta. Meidän maamme on kaunis, mutta älkää te muut tulko tänne (ainakaan, jos ihonvärinne tai kulttuuritaustanne on väärä)? Meidän maatamme hallitaan hyvin, mutta sitä hallitsevat tyypit ovat roistoja?

Tarvitaan siis positiivinen kansallinen visio. Ja koska Itävallalla ei ilmeisesti ole verkostoitumistaitoista ja huippupoliitikkojen kanssa kaveeraavaa julkkisfilosofia (tai itävaltalaisen filosofian perinne on niin komea, että ”filosofina” esiintymiseen ei riitä kukoistus- ja kohtaamishurmaavuuspuhe?), missiota ja visiota rakentamaan on kutsuttu konsultti, joka rehellisesti nimittää itseään konsultiksi, Simon Anholt, maabrändäyksen suurmestari. Sama hemmo, joka taannoin tukevaa kertakorvausta vastaan brändäsi Suomen aikaansaavien ja mutkattomien äksön-miesten ja -naisten maaksi.

Nykyään Anholt ei ilmeisesti enää puhu ”maabrändistä” vaan competitive identitystä. Itävallalle hän on rakentanut kansainvälistä kilpailukykyidentiteettiä vaatimattoman lähes kolmeneljännesmiljoonan euron hintaan, työvälineenä paitsi mielipidemittaukset myös keskustelutilaisuudet, joiden nimi on jostain syystä italiaksi: conversazioni. ”Keskustellut” on näissä tilaisuuksissa pahojen kielten mukaan eniten Anholt itse. Joka tapauksessa uuden identiteetin ydinosista ainakin pari on jo selvillä: ”Itävallan malli” eli jonkinlainen vaihtoehto turbokapitalismille (mitä ihmettä sillä sitten tarkoitetaankin), sekä ”sillanrakentajuus”. Itävallan symbolista sillanrakentajan roolia kansainvälisellä näyttämöllä korostetaan hankkeilla, joista käytetään nimitystä symbolische Aktion: alkajaisiksi Itävallan on tarkoitus tukea sillanrakennustyötä Ghanassa.

Paralleeli-, ei kun symbolista aktiota odotellessaan sitä tässä vain tavallinen veronmaksaja miettii, missä määrin maan tai hallintoalueen brändi tai imago on luotavissa minkäänlaisten aktioiden avulla. Oikeasti ihmiset arvioivat näitä asioita kukin omasta pienestä vinkkelistään, kukin omanväristensä linssien läpi. Ja nyt ryhdyn itse sillanrakentajaksi ja teen aasinsillan Itävallan imagosta asuinkaupunki Wienin imagoon.

Se imago tietenkin on vähän erilainen kansainvälisen kulttuurimetropolin maineeseensa takertuvalla pääkaupungilla kuin herttaisilla ja umpikonservatiivisilla alppien tuppukylillä. Wienissä ei ole varsinaisia vuoria (joskin Wienerwaldin kukkulat näyttävät horisontissa oikein kivoilta, ja niillä sijaitsee paljon viehättäviä viinitarhoja anniskelumahdollisuuksineen) eikä alppihiihtoa. Sitä vastoin on varsin toimiva infrastruktuuri ja kansainvälisissä mielipidemittauksissa korkealle arvostettu elämänlaatu.

Wien on isonlaiseksi kaupungiksi siisti ja turvallinen, mutta ongelmiakin toki on. Ne, jotka poliittisen taustansa pohjalta ovat taipuvaisia sympatiseeraamaan ikiaikaista demari- tai nykyistä demari-viherhallintoa, arvostavat ”punaisen Wienin” perinteitä hyvin toimivine julkisine sektoreineen ja kehuvat pormestari Häuplia. (Joka oikeasti on fiksu mies, väitellyt muistaakseni biologiasta ja lausunut taannoisessa huippuyliopistokeskustelussa mielestäni kerta kaikkiaan laittamattomasti, että ”eihän voi olla huippua ilman vuorta”.) Vastustajien mielestä taas Häupl on paitsi viinistä (miehen olemuksesta kyllä näkee hänen arvostavan hyviä ruokia ja juomia hyvässä seurassa) myös vallasta juopuva häikäilemätön plösö, ja kaupunki rapistumassa käsiin ja sortumassa rikollisten, huumejengien ja sosiaalipummien temmellyskentäksi.

Tätä siis mietin viimeksi muutama päivä sitten, kun odottelin lentokentälle vievää paikallisjunaa Pratersternin asemalla. Äskettäin uusitun aseman laiturit ovat korkealla sillantapaisella, toisella puolella näkyy Praterin huvipuisto kuuluisine maailmanpyörineen ja toisella puolella seisoo jalustallaan amiraali Tegetthoffin patsas muistuttamassa Itävallan menneisyydestä merivaltana. Paikallisjuna, jolla lentokentälle pääsee lyömättömän edulliseen hintaan ja vain pari minuuttia hitaammin kuin sillä bisnesmatkailijoille markkinoidulla kalliilla nonstop-sukkulajunalla, oli myöhässä, mistä koko ajan ilmoitettiin sekä kuulutuksin että jatkuvasti päivittyvällä sähkötaululla. Ensin viisi-kymmenen minuuttia, sitten vartin, lopulta myöhästystä kertyi puoli tuntia. Vieressäni laiturilla seisoskeleva siistin näköinen herrasmies tuhahteli äänekkäästi ja lopulta suorastaan hihkaisi: Das ist das ro-o-ote Wien! Tätä on punainen Wien!

Juna tuli lopulta. Herrasmies aplodeerasi äänekkäästi, mutta muut matkustavaiset eivät jaksaneet innostua. Perille päästiin, vaikka hieman myöhässä. Ja matkalla oli aikaa miettiä, kasvaako maine paremmin symbolisesta sillanrakennus- vai konkreettisesta radanrakennusaktiosta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: