Vuosikatsaus

Päätin vuoden ensimmäiseen blogahdukseeni kaivaa aineistoksi vuoden 2012 tärkeimpiä tapahtumia Itävallasta ja Unkarista. Ja vähän neuvottomaksi jäin, koska seuraamani uutiset tuntuvat tulevan melkeinpä eri planeetoilta.

Itävallan ajankohtaisjulkisuuden tapahtumia vuonna 2012 voi seurata esimerkiksi tästä gmx-portaalin kuvagalleriasta. Siellä näkyy menestyviä miehiä: extreme-hyppääjä Felix Baumgartner ja alppihiihdon maailmancup-voittaja Marcel Hirscher ynnä tieteen saralla kenties kansainvälisesti kuuluisin itävaltalainen, hiukkasfyysikko Anton Zeilinger, joka työryhmineen onnistui suorittamaan teleportaation eli kvanttitilojen siirron paikasta toiseen 140 km:n päähän. Juorujulkisuudesta, jonka tapahtumia olen etenkin viime aikoina seurannut hyvin huonosti, on puolestaan esillä kolme naishahmoa. Julkianorektikko Anastasia Sokol on liikemies Richard Lugnerin tyttöystävä – Lugner on jonkinlainen Vesa Keskisen urbaani keskieurooppalainen vastine, omaa ostoskeskusta, sekavia naisasioita ja omaa tosi-tv-ohjelmaa myöten. Lisäksi otsikoissa ovat olleet espanjalaissyntyinen rouva Estibaliz C., ”jäätelöbaarimurhaaja”, jonka pakastekellarista taannoin löytyivät ex-miehen ja miesystävän paloitellut ruumiit, ja ikikiintoisa Natascha Kampusch, joka vuonna 2006, tuolloin 18-vuotiaana, onnistui pakenemaan sieppaajansa kynsistä kahdeksanvuotisen vankeuden jälkeen; sieppaaja surmasi itsensä, joten teon koko taustaa ei vieläkään ole saatu täysin selvitettyä. (Edelleenkin löytyy niitä, jotka eivät usko Kampuschin sieppaajan toimineen yksin, ja oli mahdollisen laajemman rikosvyyhden laita miten hyvänsä, ilmeisesti Itävallan poliisi on joka tapauksessa aikoinaan hoitanut jutun tutkinnan turhan huolimattomasti.)

Juorujulkisuuden rinnalla Itävallan poliittinen ja talouselämä näyttää kovin rauhaisalta. ”Punamusta” demarien (SPÖ) ja konservatiivien (ÖVP) koalitio istuu vallan kahvassa suhteellisen vakaasti. Vaikka kummankin valtapuolueen luotettava kannattajakunta ukkoutuu ja mummoutuu hälyttävästi, vaikka kummaltakin puuttuu todella karismaattinen ja suuriin joukkoihin vetoava johtajahahmo, vaikka kummankin puolueen johdon niskoilla on erilaisia korruptioepäilyjä, ja vaikka oikeistopopulistinen FPÖ (joka tosin on vielä valtapuolueitakin pahemmin eksyillyt poliittisen moraalin harmaalle alueelle ja sen tuollekin puolen) pyrkii ajoittain hengittämään niskaan, ratkaiseva enemmistö tuntuu ilmeisesti edelleenkin pitävän nykyistä meininkiä vähiten huonona vaihtoehtona. Viime aikoina on tosin populistiselle rintamalle, ”vanhoja puolueita” haastamaan, ilmestynyt uusi merkillinen hahmo. Frank Stronach, entinen työkaluseppä, joka 1950-luvulla nuorena tyhjätaskuna lähti siirtolaiseksi Kanadaan, nousi vähitellen valtavan kone- ja varaosafirman johtajaksi ja keräsi miljardiomaisuuden, haluaa palata vanhaan kotimaahansa poliittiseksi vaikuttajaksi ja on perustanut tätä varten oman puolueen, Team StronachPuolueen ohjelman ytimenä on ilmeisesti talousliberalismi, yrittäjyyden tukeminen ja jyrkkä eurokriittisyys, ja mielipidemittausten mukaan sillä saattaa jopa olla mahdollisuuksia saada vuoden 2013 vaaleissa parlamenttiin oma edustajansa – ainakin ykkösehdokkaansa, eli tietenkin teräsvaari Stronach itse (joka syyskuun alussa täytti 80 vuotta).

(Teräsvaarit eivät muuten ole Itävallan julkisessa elämässä mikään outo ilmiö. Valtakunnan suurinta, suosituinta ja keltaisinta lehteä Kronen-Zeitungia, jossa harvaan präntättyjen ja helppolukuisten skandaaliuutisten, nakutyttökuvien ja konservatiivis-katolisen hartauspalstan sekä kohutun yleisönosaston lomassa selkeästi ohjailtiin vaalikarjaa milloin minkäkin puolueen kaukalolle, julkaisi ja päätoimitti legendaarinen Hans Dichand 89-vuotiaaksi saakka. Ja olisi varmaan päätoimittanut pitempäänkin, ellei olisi kuollut.)

Kaiken kaikkiaan Itävallassa tunnutaan, kaikesta normaalista kritiikistä, napinasta ja marinasta huolimatta, joka kaikissa läntisissä demokratioissa kuuluu poliittiseen elämään, suhtautuvan tulevaisuuteen varsin luottavaisesti. Euroopan talouskriisikään ei ole vielä tuntunut vauraiden itävaltalaisten omissa nahoissa kovin kipeästi. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa itävaltalaisista suhtautuu uuteen vuoteen optimistisesti ja luottavaisesti, ja 87% katsoo olevansa hyvin onnellisia tai ainakin pikemminkin onnellisia kuin onnettomia. Näin siitä huolimatta, että politiikan ja talouden tulevaisuudennäkymät, etenkin koko EU:n osalta, nostattavat melkoisia huolen tunteita.

Toisin sanoen näyttää siltä kuin itävaltalaisten asiat olisivat turhankin hyvin. (Vaikka populistien mielestä ne eivät tietenkään koskaan voi olla niin hyvin, ettei kannattaisi pelätä meidän työmme hedelmien valumista konkurssikreikkalaisille sun muille laiskoille ulkomaanpelleille ja rehellistä työtä vieroksuville maahanmuuttajille.) Aivan toisenlaiselta näyttää tilanne itärajan takana. Tuo raja on keskellä EU:ta ja Schengen-aluetta, niin että sen voi ylittää lähes huomaamatta. Yhä useammat ylittävätkin – Unkarista Itävaltaan päin, ja monet heistä eivät ajattelekaan palata, ainakaan niin kauan kuin Unkarissa jatkuu tämänhetkinen meno.

Unkarin vuoden 2012 uutisista monet huippukohdat ovat olleet jo esillä tässä blogissa: Fidesz-puolueen pikavauhdilla läpi runnomien lakien, etenkin uuden perustuslain sekä siihen liittyvän mainoskampanjan vastaanotto, presidentti Schmittin plagiaattiskandaali ja nolo ero sekä uuden, luotettavan Fidesz-työrukkasen nimittäminen presidentiksi, julkisuudessa pahennusta herättäneet lukuisat antisemitismin ja rasismin purkaukset, azerbaidžanilaisen kirvesmurhaajan samoin pahennusta herättänyt luovuttaminen, pääministerin höpinät puoliaasialaisuudesta ja valtiovarainministerin tähän liittyvät hourailut mongolitäplästä unkarilaisten takapuolissa, yhä yltyvät huhut pääministerin mielenterveysongelmista, parlamentin perheväkivaltakeskustelun nostattama skandaali, mielenosoitukset hallituksen puolesta ja sitä vastaan, yhä oudommaksi ja oikukkaammaksi käyvä talouspolitiikka, jolla epätoivoisesti yritetään selviytyä ilman Kansainvälisen valuuttarahaston tukea (ja valvontaa!)… Kuten jo aiemmin totesin, valtion varat eivät riitä yliopistojen rakennusten lämmittämiseen (kunnon opintotukijärjestelmästä puhumattakaan) tai ”parantumattomiksi” luokiteltujen syöpäpotilaiden lääkkeisiin. Sitä vastoin rahaa riittää vallanpitäjien kaveripiirin oligarkeille, jalkapallostadioneihin (pääministeri Orbán on suuri jalkapallon ystävä, ja hänen kotikyläänsä Felcsútiin nousee varsinainen ”jalkapalloakatemia”) tai hallituksen itsekehukampanjoihin. Uusin pahennusta herättänyt menoerä oli otsikoissa pari päivää sitten: parlamentin vartiointia hoitamaan eivät riitä tavalliset sotilaat, vahtimestarit, turvamiehet tai poliisit, vaan sitä varten on perustettu uusi erityinen parlamentin turvakaarti, jonka miehet saavat palkkaa vähintään kolme kertaa tavallisen poliisin palkan verran ja jonka kultapunoksiset univormut – kuten äskettäin ilmeni – maksavat varmaan vähintäänkin siinä puolet tavallisen unkarilaisen vuositienesteistä, per mieheen. (Ja muistuttavat väriltään ja leikkaukseltaan oudosti Natsi-Saksan Wehrmachtin univormuja. Yksityiskohtaisemmin englanniksi Hungarian Spectrum -blogissa.)

Lisää paljolti alakuloisia uutiskuvia vuoden varrelta löytyy esimerkiksi hvg.hu-uutisportaalin kuvagalleriasta. Ex-pääministeri ja oppositiopuolue DK:n johtaja Ferenc Gyurcsány vierailemassa köyhien tavisten luona, koska poliitikoilla ei ole tarpeeksi tietoa oikeiden ihmisten arjesta. (En tiedä, mitä konkreettisia seurauksia Gyurcsányn maakuntaretkestä on ollut tai oleva.) Hiljainen Budapestin lentokenttä lentoyhtiö Malévin äkkiromahduksen jälkeen. Hallituksen vastustajien symbolihahmoja, kuten 90-vuotispäiviään viettävä entinen presidentti Árpád Göncz tai äärioikeistolaisten johtoon luovutetusta ”Uudesta Teatterista” irtisanottu näyttelijä Balázs Galkó. Äärioikeistolaisen ”Unkarin kansalliskaartin” valatilaisuus Budapestissa Sankarien aukiolla. Pääministeri Orbán ja valtiovarainministeri Matolcsy eri tilanteissa yleisön edessä. Kansanjoukon solidaarisuudenilmaus armenialaisille, joita azerbaidžanilaisen kirvesmurhaajan luovutus raivostutti. Oppositiopuolue LMP:n ”äänestyslapputempaus” protestina uudelle vaalilaille. Varapääministeri Zsolt Semjénin graduun liittyvät plagiaattiepäilykset. Välissä runsaasti hienoja kuvia tavallisten ihmisten arjesta eri puolilla Unkaria. Ja lopuksi joulukuiset opiskelijamielenosoitukset, ensimmäinen jonkinasteista poliittista toiveikkuutta nostattanut merkki pitkiin aikoihin. Oppositiopuolueet eivät ole onnistuneet keräämään turhautunutta kansaa taakseen – onko toivo opiskelijoissa, jotka ovat tähän asti häätäneet liepeiltään sekä äärioikeistolaiset (”Natsit, menkää kotiin!”) että muiden oppositiopuolueiden edustajat (”Me olemme puolueettomia!”)?

Mutta yhdessä asiassa viime vuosi toi Unkariin iloa, Itävaltaan karvaan pettymyksen: Lontoon olympialaisista Unkari rohmusi huikean mitalisaaliin (kahdeksan kultaa, neljä hopeaa, kuusi pronssia), Itävallan joukkue – kuten melkein oli käydä Suomenkin – palasi tyhjin käsin. [Hups, minulta olivat vähällä unohtua Ruuskasen pojan ronssi sekä purjehtijanaisten menestys!] Kannattaakohan kuulkaas sitä Suomen mäkihypyn surkeaa tilaa sittenkään niin suuresti surra? Vai kumman valitsisitte mieluummin, suht tyytyväisen ja hyvinvoivan kansan vai runsaasti kansallislaulun kuuntelua palkintokorokkeelta?

***

Huomaan bloganneeni jo toista vuotta. Tämä on ollut hauskaa. Kiitokset kaikille lukijoilleni, ja hienoa uutta vuotta 2013!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: