Vain meillä vihataan lapsia?

Tuoreehkon Hesarin matkailusivuilla Riku Rantala kolumnoi aika kategorisen tuntuisella otsikolla ”Vain Suomessa vihataan lapsia”. Nuoren isän mielestä missään muualla ei suhtauduta niin ynseästi kuin Suomessa siihen meteliin ja epäjärjestykseen, jota normaali lapsi väkisinkin aiheuttaa. Toisin on kuulemma Karibialla, missä bussin matkustajat eivät ole tietävinäänkään yksivuotiaan rääkynästä, tai Kreikassa, missä papparaiset innoissaan lähtevät jalkapalloilemaan kaksivuotiaan kanssa tavernan pihalle.

Hm. Hm. Ja vielä kerran hm. Mieleeni tuli heti paikalla yksi suosikkiblogeistani, ”Suomalainen päiväkirja”, jossa Turussa asuva saksalainen biologi-perheenäiti kertoo suomalaisesta lapsiperheen arjesta saksalaisella silmällä. Blogia on hauska lukea paitsi siksi, että se on niin hyvin kirjoitettu ja valoisan sydämellinen, myös siksi, että ”Myyrätohtorin” kuva Suomesta on ei suinkaan kritiikittömän ruusuinen mutta silti lämpöisen peruspositiivinen. Erityisesti ”Myyrätohtori” tuntuu tykkäävän Suomen lapsiystävällisyydestä, siitä kärsivällisyydestä ja rentoudesta, jolla hänen mielestään Suomessa lapsiin suhtaudutaan. Esimerkiksi kohtaus kaupan kassalla: kassapoika pakkaa pikkutytön uudet saappaat pieneen kassiin, jota tyttö voi itse kantaa, ja taiteilee sitten hedelmäpussista pikkutytön veljelle kaikessa rauhassa samanlaisen kantamuksen (”pitäähän sunkin saada oma kassi”), muiden asiakkaiden tyynesti ja hymyillen odottaessa. Olisiko Saksassa tämmöinen ihan ennenkuulumatonta? Onko toisaalta niin, että feodaalis-hierarkkisessa Keski-Euroopassa lasten odotetaan mukautuvan aikuisten sääntöihin, Suomessa taas aikuisetkin voivat enemmän toimia lasten ehdoilla?

Ja sitten tuli mieleeni se stereotypia, jonka sadat kerrat olen kuullut nykyisestä kotikaupungistani, ja joka ei sekään – niin kuin ei Riku Rantalan väitekään – varmaan ole aivan perusteita vailla: ”Wieniläiset vihaavat lapsia!” Tyypillinen wieniläinen on monien wieniläistenkin mielestä grantig ja raunzerisch, yrmeä, ynseä ja äreä, aina valmiina marisemaan kaikesta, mikä vähänkin häiritsee hänen omaa mukavuuttaan ja totuttua porvarillista elämänmenoaan. Tätä asennetta ruumiillistaa tyylikkäimmin iäkäs rouvashenkilö, joka jumaloi räksyttäviä koiria ja erityisesti omaa ylensyötettyä piskiään (jonka on saatava kakkia keskelle jalkakäytävää, siitä hyvästähän mummeli maksaa koiraveroa) mutta huomauttelee kipakasti pienimmästäkin lasten aiheuttamasta metelistä tai sotkusta. Muutama vuosi sitten Favoritenin kaupunginosassa, joka on jonkinlainen Wienin Vuosaari, suuren Gemeindebaun eli kaupungin vuokratalon pihalla leikkiviä lapsia ammuskeltiin talon ikkunasta ilmakiväärillä, ja yksi pikkupoika sai vakaviksi luokiteltavia vammoja. Ampujaksi paljastui huumeongelmainen nuorehko mies, joka ei osannut selittää tekoaan mitenkään muuten kuin että hänellä oli ollut pönttö pahasti sekaisin – mutta todella järkyttävää oli katsella tapahtumasta tehtyä television uutiskatsausta, jossa haastateltiin talon muita asukkaita. Eläkeläistäti ilmoitti kameralle melkeinpä ymmärtävänsä ampujan tekoa, sillä pihalla möykkäävät lapset kävivät niin pahasti hänenkin hermoilleen…

Rantalan kolumnin luettuani minun oli pakko ryhtyä guuglailemaan aiheesta ”lapsivihamielisyys ja wieniläisyys”. Löysinkin hupaisan keskustelupalstaketjun, jossa nuoret vanhemmat vaihtoivat kokemuksiaan. Mielenkiintoista oli, että ne olivat usein keskenään täysin päinvastaisia. Toiset tuulettivat ikäviä kokemuksiaan häijyistä kommenteista, yleisestä ynseydestä, lapsilta kielletyistä ravintoloista ja kaupunkisuunnittelusta, joka ei ota lastenvaunujen tai taapertajien kanssa liikkuvia laisinkaan huomioon. Toista on kuulkaa Italiassa, tai ainakin Itävallan ystävällisissä ja leppoisissa maalaiskylissä ja pikkukaupungeissa! Jotkut toiset taas kiistivät tämän jyrkästi. He olivat Wienissä saaneet osakseen enimmäkseen pelkkää ystävällisyyttä ja lapset herttaisia huomionosoituksia ihastuneesti leperteleviltä papparaisilta ja mummeroisilta, Italiassa taas oli oltu töykeitä ja ynseitä, ja Rooman julkisiin liikennevälineisiin verrattuna Wienin ratikat, bussit ja metrot ovat lastenvaunujen kanssa kulkevalle varsinainen paratiisi.

Toisin sanoen: asioissa on monta puolta. Me ihmiset, suomalaiset siinä missä saksalaiset ja itävaltalaisetkin, tykkäämme yleistää ja tyypitellä. Sen mukaan, millaisia kokemuksia meillä on sattunut olemaan, läiskäisemme ison leiman. Totuuksia on kuitenkin monenlaisia, ja niillä kullakin taustansa ja syynsä. Jos nyt kuitenkin lähdettäisiin miettimään, onko ”Myyrätohtori” oikeassa ja keskieurooppalainen elämänmeno jotenkin tiukempaa ja lapsivihamielisempää kuin Suomessa, mikä tähän voisi olla syynä – tai mistä tällainen vaikutelma, piti se paikkansa tai ei, oikein voi syntyä?

Suomessa näkee useinkin väitettävän, että ”Euroopassa” vanhaan tapakulttuuriin perustuva kurikasvatus ja auktoriteettien kunnioittaminen on vielä voimissaan, Pohjoismaissa taas meininki olisi mennyt yltiödemokraattiseksi, niin että lapsista pyritään tekemään joka suhteessa tasavertaisia aikuisten neuvottelukumppaneita. Olisiko niin, että kun Pohjolassa eletään lasten ehdoilla, niin tästä seuraa, että jotkut luulevat lasten tämän takia pystyvän käyttäytymäänkin kuin aikuiset? Tämä ajatteluko tuottaa sekä niitä vanhempia, jotka antavat lastensa ravintoloissa heitellä ruokaa ympäriinsä ja bussissa potkia edessä istujaa selkään, että niitä nyrpeitä aikuisia, joiden on mahdoton tajuta, että pikkulapset eivät parhaimmalla tahdollaankaan pysty keskittymään ja hillitsemään äänenvoimakkuuttaan samalla tavalla kuin isot ihmiset?

Toinen puoli asiasta varmaan on se, missä lasten paikan katsotaan olevan. Sentroopassa elää vielä vahvana se (yhä vähemmän oikeaa sikäläistäkään arkitodellisuutta vastaava) mielikuva, että lapset kuuluvat kotiin, kotirouva-äidin helmoihin, yksityiseen sfääriin. Sieltä lasten ei kuulu tulla näkyville, kaduille, liikennevälineisiin tai ravintoloihin, ennen kuin he ovat sisäistäneet tapakulttuurin, osaavat kontrolloida omaa käytöstään ja etenkin kunnioittaa vanhempien ihmisten itsestäänselvää auktoriteettia. Ja itse asiassa: mitä korkeammalla sääty-yhteiskunnan portaalla ollaan, sen enemmän palveluskuntaa, huoneita ja ovia on perinteisesti ollut erottamassa lapset aikuisten ihmisten puolijulkisista tai julkisista tiloista. Talonpoikaisessa Suomessa tällaiseen on vain harvoilla ollut varaa, Sentroopassa taas oli aikoinaan paljon enemmän sitä varakasta porvaristoa ja yläluokkaa, joka saattoi työntää lapsensa ensin imettäjien ja lapsenpiikojen hoiviin, sitten säädynmukaisiin internaattikouluihin. Talonpojat, proletaarit ja raakalaiset tunnistaa siitä, että niiden lapset raahautuvat äitiensä helmoissa joka paikkaan tai pääsevät äidin töissä ollessa omin päin hillumaan julkisiin tiloihin – tähänhän on alkuaan viitannut halveksiva termi katupoika. Ehkä tuo wieniläisen Gemeindebaun ammuskelijaa ymmärtänyt mummeli, jota pihalla metelöivät lapset hermostuttivat, olikin itse asiassa enemmän harmissaan siitä, että hän joutuu elämään tämmöisessä raakalaisympäristössä, jossa tarjolla ei ole tarpeeksi tilaa, että lapset voitaisiin häivyttää metelöimään jonnekin kauemmaksi kunnon ihmisten olikkeista?

Mutta ainakin nykyitävaltalaisessa lapsivihamielisyydessä on vielä toinenkin ulottuvuus, joka tuli esille myös tuossa edellä mainitsemassani keskusteluketjussa. Joillakin niistä nettikeskustelun äideistä, jotka kertoivat ilkeyksistä ja ikävistä reaktioista, oli tummaihoinen ja kähäräpäinen lapsi, ja ilkeät kommentit olivat joskus koskeneet nimenomaan lapsen ”muukalaisuutta”. Myös favoritenilaisen ammuskelijan uhriksi joutuneet lapset olivat maahanmuuttajataustaisia. Euroopan suurissa kaupungeissa alkaa entistä selvemmin olla niin, että lapsista – ja varsinkin niistä kaikkien näkyvissä kaduilla ja leikkipuistoissa, kenties jopa omina aikuisen valvomattomina jengeinään pyörivistä lapsista – yhä suurempi osa on silminnähtävästi ja korvin kuultavasti jostain muilta mailta peräisin. Vanhenevan valtaväestön vähenevät lapset keskittyvät tiettyihin kaupunginosiin ja kouluihin, ja ”maahanmuuttokriittiset” tahot levittävät kauhukuvia muukalaisista, jotka ”valtaavat” koulut, kadut ja leikkipuistot ”meidän” lapsiltamme. (Unkarissa samanlaisen muukalaisvihan kohteina toimivat romanit, joiden väitetään ja uskotaan ”sikiävän” valtaväestöä nopeammin. Viime blogissani mainitsemassani surullisenkuuluisassa suurlähettiläs Jeszenszkyn luentomonisteessa puhutaan myös ”kouluihin tulvivista kurittomista romanilapsista”.)

Kurittomuus, hillittömyys, sotku ja meteli, perinteiset ja kaikkialla hyvinvointi-Euroopassa tunnetut lapsivihan ainekset, saavat uuden merkityksen ja painoarvon, kun ne yhdistetään nousevaan muukalaisvihaan. Ei tämä ole mitään uutta Suomessakaan – omasta lapsuudestani muistan, miten me lapset, jos riittävän äänekkäiksi tai epäsiisteiksi heittäydyimme, saimme kuulla olevamme ”kuin mustalaiskakaroita”. Vanhoja luokkarajoja on pelottavan helppoa rakentaa uudelleen lasten käytöksen (”kurittomat, kasvattamattomat kakarat”), lasten määrän (”lisääntyvät holtittomasti”) ja lasten julkisen näkyvyyden (”katupojat”, ”puistonvaltaajat”) varaan, nyt vain etnisten ryhmien välille. Sikäli kuin Suomessa lapsivihaa ilmenee – ja jonkin verran Rantalankin kolumnissa varmasti on perää – miten kauan kestää, ennen kuin se saa selvästi rasistiset etumerkit?

Advertisements

3 Responses to Vain meillä vihataan lapsia?

  1. Eräs kaverini on suomalainen perheenäiti, joka on asunut jo pitkään Wienin lähellä, ja hänestä itävaltalaisten lasten kasvatus on todella nuivan tiukkapipoista, lasten odotetaan käyttäytyvän kuin aikuisten. En tiennyt, että tästä on jokin isompikin ”stereotyyppi” (ja oletin sen olevan enemmän jotain itävaltalaista kuin wieniläistä).

    Täällä Hollannissa (Amsterdamissa ja muuallakin) ainakin mielestäni suhtaudutaan todella positiivisesti lapsiin, positiivisemmin kuin Suomessa. Joidenkin suomalaisten mielestä taas hollantilaiset lapset ovat ”liian vapaasti kasvatettuja”. Minusta lapset ovat hyvin kasvatettuja, mutta heidän annetaan silti nimenomaan olla lapsia, kuten kuuluukin – heidän oletetaan olevan fiksuja lapsia, ei hölmöjä lapsia eikä aikuisia, mikä minusta on hyvä. Mutta itselläni ei ole lapsia, joten joku perheellinen voi nähdä asian eri tavalla.

  2. Niin, tässä on oikeastaan kaksi puolta. Ensinnäkin kasvatus ja lasten asema yhteiskunnassa noin yleensä. Ja siinä olen kyllä minäkin sitä mieltä, että itävaltalainen yhteiskunta noin yleensä on selkeämmin hierarkkinen ja lasten kasvatus autoritaarisempaa. (Koulujärjestelmässä tämä näkyy vieläkin selvemmin. Koska meillä Suomessa viimeksi nostettiin esille semmoinen ongelma, että lapset pelkäävät opettajiaan tai saavat kevättodistusten tullen hirveän stressin, kun eivät uskalla mennä kotiin liian huonon todistuksen kanssa?)
    Toinen juttu on sitten lasten läsnäolo julkisissa tiloissa ja muidenkin kuin perheellisten ja kasvattajien suhtautuminen lapsiin. Siinä mainitsemassani verkkokeskustelussa tuli hyvin esille, että toisaalta suurkaupungeissa yleensä ollaan kiireisempiä, lyhytpinnaisempia ja suvaitsemattomampia kaikenlaisen omaa mukavuutta haittaavan epäjärjestyksen suhteen – ja toisaalta taas maalla ollaan paitsi lupsakoita ja kiireettömiä myös tarkkoja omasta rauhasta ja pelokkaampia kaiken vieraan ja uuden suhteen.

  3. Leena Lumi sanoo:

    Aiheeseen laajemmin puuttumatta, sillä ei ole aikaa, jaksan vain ihmetellä sitä raivoa ja loukkaantumista, jota kokivat lapsiperheet, kun eräs matkatoimisto alkoi markkinoida lapsivapaita matkoja. Siis matkoja niille aikuisille, jotka haluavat lomaltaan rauhaa, syödä ilman, että viereisessä pöydässä on äänekäs monilapsinen perhe ja haluavat uida ääneti ja pelkäämättä, että päähän hyppää sortseissaan sukeltava pojanviikari. Luulisi olevan lapsiperheille vain etu, että he saavat lomailla omissa lapsiystävällisissä kohteissaan, joissa muut eivät heistä valita ja katsele heitä paheksuen.

    Meistä monet ovat aikanaan saaneet lapsikiintiönsä täyteen sekä konkreettisesti että henkisesti. Annettakoon meidän nyt vähän nauttia siitä, mitä suomalaiset eniten arvostavat Helsingin Sanomien vimeisimmän kuukausiliitteenkin mukaan eli rauhasta. Melusaaste on saastetta siinä missä mikä tahansa saaste. Monella asuinalueella käydään nyt kovaa kiistaa ’ihanista’ tramboliineista, joilla myöhäisinä kesäiltoina pomppii kymmenenkin tenavaa kiljuen kitarisat kohti Suomen suloista suviyötä. Onneksi meille kuuluu vain mustarastaan huilu!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: