Parempi kuin Indiana Jones?

Krisztián Nyáry -niminen unkarilaismies on minulle henkilönä aivan tuntematon, mutta jo jonkin aikaa olen Facebookin välityksellä nauttinut hänen julkaisemistaan historiallisista valokuvista ja niihin liittyvistä uskomattomista elämäntarinoista. Lontoon olympialaisten aikoihin Nyáryn postaamat kuvat esittelivät Unkarin osaksi unohdettua urheiluhistoriaa, käsipuolesta pistooliampujamestarista (joka kesken uransa, menetettyään käsikranaattionnettomuudessa oikean kätensä, opetteli ampumaan vasemmalla) jalkapuoleen uinti- ja vesipallomestariin. Äskettäin, kun runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati täytti sata vuotta, Nyáry julkaisi Fannista kuuluisan nuoruudenkuvan, josta puolet on lahonnut ja revennyt pois – siksi, että kuva oli ollut pakkotyöleirillä murhatun ja joukkohautaan kuopatun Radnótin povitaskussa. Nyt tuli julki tarina, josta – kuten Nyáry kuvatekstinsä lopuksi toteaa – jossain muussa maassa olisi jo kauan sitten tehty elokuva. Ja tämä tarina on pakko kertoa myös tässä blogissa, siksikin, että sen päähenkilön elämäntyöstä olen tiennyt vain yhden, loppujen lopuksi aika epäolennaisen puolen.

Ármin Vámbéry, noin 180 vuotta sitten syntynyt turkologi ja orientalisti, tunnetaan virallisessa tieteenhistoriassa lähinnä ”ugrilais-turkkilaisen sodan” ansiosta, jota hän kävi Unkarin fennougristiikan yhden merkkihahmon József Budenzin kanssa. Fennougristit muistavat tästä vain kiistan lopputuloksen: Vámbéry uskoi unkarin kielen olevan sukua turkin kielelle, Budenz taas päätyi systemaattisen historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmin siihen tulokseen, että unkarin kielen runsaat turkkilaisainekset eivät ole alkusukulaisuuden merkkejä vaan tulosta siitä tiiviistä kontaktista, jossa unkarilaisten esi-isät turkkilaiskielisten kansojen kanssa elivät. Valtavirtatieteen kannalta Vámbéry siis väistyi marginaaliin, edustamaan näkemyksiä, joiden ohitse aika ja tieteen edistys ajoivat.

Ihme kyllä, nekään ”vaihtoehtopiirit”, jotka nykyään Unkarissa väittävät suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta ilkeiden Habsburgien salajuoneksi ja kilttiä kamarioppinutta Budenzia saksalaiseksi unkarilaisvihaajaksi ja roistomaiseksi Habsburgien agentiksi, eivät ole kovin äänekkäästi olleet nostamassa Vámbérya jalustalle. Hänestä ei ole tehty sellaista äärikansallismielisten ”antifennougristien” kulttihahmoa kuin Sándor Kőrösi Csomasta, samoin legendaarisesta tutkimusmatkaajasta, joka 1800-luvun alkupuolella etsi unkarilaisten juuria Intiasta ja siinä sivussa laski perustan länsimaiselle tibetologialle. Tähän näyttää olevan taas perinteinen, raadollinen ja hyvin sentrooppalainen syynsä: Ármin Vámbéry oli alkuaan nimeltään Herman Wamberger (tai toisten lähteiden mukaan Bamberger), rutiköyhän juutalaisperheen poika.

Herman-pojan lapsuudesta Dunaszerdahelyn pikkukaupungissa (löytyy nykyään Slovakian kartalta nimellä Dunajská Streda) ei ilmeisesti paljoa tiedetä. Kun Englannin kuningatar Viktoria paljon myöhemmin tiedusteli hänen syntymäaikaansa, että se voitaisiin merkitä kalenteriin ja hovi tietäisi vuosittain lähettää hänelle syntymäpäiväonnittelut, kävi ilmi, ettei hän tiennyt syntymänsä päivämäärää. Miksipä epätoivoisen köyhyyden ja koleraepidemian keskellä olisi pidetty mielessä ramman pojan syntymäaikaa, lapsen, jonka ei varmaan uskottu elävän pitkään. Herman-poika kulki kainalosauvoilla, elätti itseään iilimatoja keräämällä ja joutoaikoinaan luki kirjoja ja haaveili. Oppikoulun hän joutui rahan puutteessa jättämään kesken, mutta jo kymmenvuotiaana teräväpäinen poika ansaitsi elantonsa antamalla koti- ja tukiopetusta itseään tyhmemmille ja rikkaammille lapsille.

Jo varhain kävi ilmi, että nuorella Hermanilla oli aivan käsittämätön kielipää. Parikymmenvuotiaana Budapestiin saapuessaan hän oli opetellut toistakymmentä kieltä ja osasi lukea esimerkiksi ruotsia, englantia ja turkkia. Yliopiston kirjastossa aamusta iltaan istuva innokas itseopiskelija herätti kirjastonhoitajan kiinnostuksen, ja tämä esitteli hänet ystävilleen, joihin kuului tuonaikaisen Unkarin kulttuurielämän useita merkkihahmoja. Näiden uusien tuttavuuksien avulla nuorukaisen hartain toive toteutui: hänelle järjestettiin matkapassi ja matkarahat Turkkiin unkarin kielen juuria etsimään.

Vámbéry – tällä välin hän oli monien sivistyneiden Unkarin juutalaisten tapaan unkarilaistanut nimensä – asui Turkissa vuosikausia. Sikäläisten emigranttituttaviensa kautta hän tuli tunnetuksi lopulta myös sulttaanin hovissa, ja miehestä, joka osasi paitsi loistavasti turkkia myös kaikkia tärkeimpiä Euroopan kieliä, tuli korvaamaton ja arvostettu diplomaattien ja mahtimiesten tulkki. Kielitieteellisten tutkielmien ohella hän kirjoitti, turkkilaisella nimellään ”Rešid efendi”, artikkeleita Unkarin lehtiin ja muun muassa käänsi unkarilaista kirjallisuutta turkiksi. Kotimaahan palatessaan hänet tunnettiin tiedepiireissä merkittävänä turkin ja itämaisten kielten asiantuntijana, ja nuori juutalainen, jonka muodollinen koulutus oli jäänyt kuuteen luokkaan oppikoulua, valittiin Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.

Ármin Vámbéryn muotokuva vuodelta 1861, maalannut Mihály Kovács (lähde: Wikimedia Commons)

Vámbéry ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen vaan lähti jo 1862 kohti Keski-Aasiaa, mistä uskoi löytävänsä unkarilaisten juuret. Pitkällä ja seikkailurikkaalla matkallaan hän kulki Kiinan rajoille asti halki seutujen, joita eurooppalaiset eivät vielä koskaan olleet kartoittaneet, kerjäläisderviššin valepuvussa. Kukaan ei osannut epäillä täydellisesti paikallisia kieliä puhuvaa rampaa kerjäläistä vääräuskoiseksi eurooppalaiseksi tutkijaksi, ja jos vaarallisia tilanteita tulikin, Vámbéry selvisi niistä rauhallisen, lempeän luonteensa ja terävän järkensä avulla.

Budapestiin palattuaan Vámbéry sai kuitenkin huomata, etteivät hänen matkallaan keräämänsä arvokkaat aineistot saaneet ansaitsemaansa huomiota. Toisin oli Englannissa, missä Keski-Aasiaa kohtaan tunnettiin suurta sekä tieteellistä että poliittista kiinnostusta. Vámbéry jatkoi matkaansa Lontooseen, missä suuri tutkimusmatkailija oli tervetullut vieras itämaista innostuneiden aristokraattien hoveissa, itseään kuningasperhettä myöten. Väitetään, että juuri Vámbéry ensimmäisenä kertoi Bram Stokerille Transilvanian historiasta ja julmasta Vlad Tepesistä ja oli täten mukana luomassa kreivi Draculan hahmoa; Dracula-romaanissa mainittu ”professori Arminius Buda-Pesthin yliopistosta” lienee kunnianosoitus Vámbérylle.

Ilmeisesti Englannissa Vámbérylle olisi voinut urjeta loistava ura, ja hän olisi voinut päättää päivänsä jossakin Oxfordissa tai Cambridgessa kaikkien kunnioittamana Sir Arminina. Mutta miehemme oli sydämeltään isänmaallinen unkarilainen ja palasi kotimaahansa, missä sentään tällä välin oli huomattu hänen ansionsa. Vámbéry vietti loppuelämänsä Budapestin yliopiston itämaisten kielten professorina, opettaen ja tutkien sydämensä kyllyydestä ja kateellisten kollegojen juonitteluista välittämättä. Nykyään Ármin Vámbéryn saavutukset ilmeisesti muistetaan lähinnä turkologian ja orientalistiikan piirissä, fennougristiikan historiassa hän vain vilahtaa yhden ohimenevän välikohtauksen yhteydessä, ja muu maailma tuntuu unohtaneen hänet tykkänään.

Mitä opimme tästä? Monesta uskomattomasta elämäntarinasta jää historian lehdille vain muutamia reunahuomautuksia. Tieteelliset ansiot yksinään eivät riitä luomaan kestävää mainetta, eivät välttämättä edes, vaikka niihin liittyisi jännittäviä seikkailuja. Olisikohan Vámbéryn kulttimaineeseen noustakseen pitänyt olla Harrison Fordin näköinen salskea komistus – tai ehkä mieluummin ikivanhan kristityn unkarilaisen, mieluiten transilvanianunkarilaisen aatelissuvun vesa?

Ja toiseksi: Vaikka miten syvällisesti osaisi jotakin kieltä ja tuntisi sen puhujien kulttuurin, historiallis-vertailevan kielentutkimuksen tuhansien vuosien taakse tunkeutuvat menetelmät ovat jotakin aivan muuta, ja ylipäätään lingvistiikka on eri asia kuin kielten osaaminen. Vámbéry, lukemattomien 1800-luvun alkupuolen tutkijoiden lailla, uskoi unkarin kielen turkkilaiseen alkuperään, koska hänen tieteellinen näkökulmansa ei yltänyt selkeiden samankaltaisuuksien pintaa syvemmälle. Toisin kuin aikansa edistyksellisintä teoreettista kielitiedettä Göttingenissä opiskellut Budenz, Vámbéry oli lähtenyt kielten tutkijaksi itseoppineena polyglottina ja perinteisellä filologisella linjalla, varmaankin enemmän omaan synnynnäiseen ”kielipäähänsä” eli intuitiiviseen hahmotuskykyynsä kuin teoreettiseen analyysiin nojaten. Siispä hän ei ilmeisesti tuntenut vertailevan kielihistorian menetelmiä riittävän hyvin eikä täysin tajunnut, että typologinen samankaltaisuus on eri asia kuin geneettinen sukulaisuus.

Unkarin kielen alkuperän suhteen, sen asian, joka häntä alun perin väkevimmin tutkijantielleen ajoi, Vámbéry oli väärässä. Mutta jos kaikki alkoikin aikansa eläneestä harhakuvitelmasta, tuloksena oli silti uskomaton elämäntarina ja huikea tutkijanura.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: