Kirvesmurhan jälkimaininkeja

Tätä kirjoittaessani Budapestissä on juuri nähty solidaarisuusmielenosoitus viimekertaisessa postauksessani kuvatun poliittisen skandaalin johdosta. Väkeä oli index.hu-uutisportaalin mukaan koolla Kossuth tér -aukiolla noin kaksituhatta osoittamassa mieltään Orbánin hallitukselle, joka luovutti kirvesmurhaajan kotimaahansa Azerbaidžaniin sankarina juhlittavaksi, ja pyytämässä anteeksi Armenian kansalta. Lisäpontta mielenosoitukselle antoi Armenian presidentin liikuttavan jalomielinen lausunto: tämä kehotti maansa nuorisoa lopettamaan Unkarin lippujen polttamisen, koska koko Unkarin kansaa ei pidä syyttää pääministerinsä tekosista.

Ei kuvio tietenkään ihan yksinkertainen ole – Armenian ja Azerbaidžanin kiista on ollut pitkä ja verinen, ja puolin ja toisin on varmasti tapahtunut kaikenlaista. Mutta selvää on, että Orbánin hallitus toimi käsittämättömän typerästi tömähtäessään keskelle yhtä Kaukasian häijyimmistä etnisistä konflikteista. Kansainväliset sopimukset kyllä sallivat kirvesmurhaajan palauttamisen kotimaahansa mutta eivät suinkaan sitä vaatineet, semminkin kun oli ilmeistä, että Azerbaidžanissa miehen ei suinkaan tarvitsisi kärsiä länsimaisen oikeustajun mukaista rangaistustaan. Ja nyt oppositiomielisillä nettisivuilla on häijysti huomauteltu, että Orbánista ei sittenkään oikein ole samaan pelipöytään oikeiden aasialaisten diktaattorien kanssa: saatuaan sankarinsa kotiin Azerbaidžan ei ilmeisesti tuumaakaan ostaa Unkarin valtion obligaatioita, ja Unkarille jäi koko jutusta vain menetetty maine.

Kaiken lisäksi Unkarin oppositiomedioissa on jo muutaman päivän ajan muistuteltu, että armenialaiset eivät Unkarin näkökulmasta suinkaan ole mikä hyvänsä eksoottinen kansa jossain Euroopan rajojen tuolla puolen. Vuosisatojen mittaanhan armenialaisia on siirtynyt tuhansittain ellei miljoonittain eri puolille maailmaa, ja myös historiallisessa Unkarissa on ollut armenialaisvähemmistöjä jopa keskiajalta asti. 1200-luvun alussa Unkarin kuningas Endre II kävi itsekin Armeniassa ja järjesti poikansa morsiameksi armenialaisen kollegansa Levon II:n tyttären Zabelin, jonka mukana ilmeisesti Esztergomin seuduille asettui pieni armenialainen siirtokunta. Sittemmin etenkin Transilvaniassa on ollut huomattavia armenialaisyhteisöjä. Unkarin armenialaiset tunnettiin taitavina ja menestyvinä liikemiehinä; 1700-1800-luvuilla monet heistä unkarilaistuivat ja saivat unkarilaisen aatelisarvonkin. Sekä vuosien 1848-49 että vuoden 1956 vapaustaistelun sankarien joukossa oli armenialaistaustaisia unkarilaisia. Voi siis tavallaan sanoa, että Armenian kansa on antanut uhrinsa Unkarin vapauden puolesta, joten mitähän onkaan Unkari nyt mennyt tekemään…

Löytyy kuitenkin niitä, jotka jaksavat yrittää nähdä tapahtuneen aivan omanlaisensa linssin lävitse. Satiirinen ajankohtaisportaali Egyenlítő TV julkisti eilen Facebook-sivullaan äärioikeistopuolue Jobbikin johtajan Gábor Vonan möläytyksen. Näin siis Vona, joka kuvassa poseeraa idän arojen soturina sotakirvestä heilutellen:

Kaiken kaikkiaan pidän tärkeänä sitä, että tämä tapaus – ja etenkin itse rikos – pidetään erillään Unkarin ulkopolitiikasta. Tässä konkreettisessa tapauksessa oikeus, sikäli kuin sellaista on, kallistuu pikemminkin Armenian puolelle. Mutta! Olen vakuuttunut siitä, että Azerbaidžanin on oltava Unkarin tärkeimpiä ulkopoliittisia kumppaneita. Myös Armenian kanssa pitää olla hyvissä väleissä, mutta omat kansalliset etumme huomioon ottaen meidän on pyrittävä erityisen hyviin suhteisiin Azerbaidžanin johdon kanssa. Eikä vain lyhyen tähtäimen rahallisen avun toivossa, sillä se itsessään olisi halpaa, prostituoivaa ulkopolitiikkaa, vaan siksi, että azerit ovat turanilainen kansa niin kuin mekin. He ovat veljeskansamme, jonka kanssa tarvitsemme pitkällä tähtäimellä vahvaa liittoa ja ystävyyttä, sillä voimme olla molemmin puolin toisillemme avuksi hyvin monessa asiassa.

”Turanilainen kansa”? Tässä Vona käyttää termiä, jonka lanseerasi alkuaan saksalainen orientalisti Max Müller 1800-luvulla. Vanhoista persialaisista lähteistä ottamallaan Turan-nimellä Müller kutsui keskisen ja pohjoisen Euraasian uralilaisia ja altailaisia kieliä puhuvia kansoja, joiden geneettisiä ja kielellisiä sukulaisuussuhteita ei tuolloin vielä kunnolla tunnettu. Unkarissa ”turanismista” tuli 1800-1900-luvun mittaan niiden aate, jotka halusivat juontaa myös unkarilaisten juuret arojen sotaisista turkkilaiskansoista, ja tähän kansallisromanttiseen pseudomytologiaan ovat järjestelmänvaihdoksen jälkeen innolla palanneet myös Gábor Vona ja hänen aatetoverinsa. Toisin sanoen: kuviteltu esihistoriallinen verisukulaisuus yli kaiken muun, ja öljystä emme nyt tässä yhteydessä puhu.

Vaan mitäpä nyt, kun mielenosoittajat ovat lähteneet kotiinsa? Mitä opimme tästä, ja mitä Unkarin poliittisessa julkisuudessa on seuraavaksi odotettavissa? Se ainakin on selvää, että peli muuttuu koko ajan rumemmaksi. Armenia-mielenosoitus teki selväksi, että mitään rakentavampaa vaihtoehtoa, oppositiolinjaa, rintamaa tai järjestöä ei tunnu nousevan esiin. Tätä mielenosoitusta järjestänyt ”Milla” eli joulukuussa 2010 Facebook-ryhmästä käynnistynyt Egymillióan a magyar sajtószabadságért (’Miljoonan ihmisen voimin Unkarin lehdistön vapauden puolesta’) -liike näyttää olevan kuivumassa kasaan, sen rivit rakoilevat, ja muutamat liikkeen tempaukset, kuten räppäri Dopemanin valinta ”vaihtoehtopresidentiksi”, ovat onnistuneet vain herättämään pahaa verta ja tympäännystä vähänkin konservatiivisemmissa kansalaisissa.

Yhä selvemmäksi tuntuu käyvän vain se, että pääministeri Viktor Orbánista tykätään entistä vähemmän. Tosin Orbán-antipatiatkin saavat aika vastenmielisiä muotoja, esimerkiksi rasistisia: yhden sitkeähenkisen legendan mukaan Orbán olisi oikeastaan nimeltään Orsós (Unkarin romaneilla yleinen sukunimi) ja tämän väitetyn etnisen alkuperänsä takia kelpaamaton virkaansa. Ja aika pitkään sain vetää henkeä, kun äsken osui silmiini Amerikai Magyar Népszava -lehden, kriittisen ulkounkarilaisen julkaisun nettiartikkeli, jossa suoraan ja rankasti arvellaan Orbánin kärsivän skitsofreniasta. Perusteluna tähän, paitsi miehen suuruudenhullu, oikukas ja vainoharhainen käytös, myös uutisvideolla näkyvät merkilliset suunliikkeet – suun kuivuminen, nielemisvaikeudet sekä kielen ja huulion pakonomainen liikuttelu ovat tiettyjen psyykenlääkkeiden tyypillisiä sivuvaikutuksia. Ilmeisesti Orbánin mielenterveysongelmiin liittyviä huhuja on ollut muutenkin liikkeellä; viime viikkoina pääministeri on lomaillut viestimien tavoittamattomissa, ja kuvissa hän näyttää väsyneeltä, rähjääntyneeltä ja turvonneelta.

Oli pääministerin terveyden laita miten hyvänsä, ei hyvältä näytä.

Advertisements

2 Responses to Kirvesmurhan jälkimaininkeja

  1. Ei kuulu tähän kirjoitukseen, mutta ajattelin, ettö sinua voisi kiinnostaa väitöstiedote Suomesta: https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2012/09/tiedote-2012-09-04-14-54-53-519917

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: