”Heppi böörsdei!” ynnä muita hajahuomioita saksankielisten kielimaailmasta

Lupasin taannoin palata eurooppalaisen kielitaidon kysymyksiin myös itävaltalaisesta vinkkelistä. Täällä tilanne ei ole yhtä ankea kuin Unkarissa, siinä mielessä että ihmisistä enemmistö – Eurobarometer-tutkimuksen mukaan jopa useammat kuin Suomessa – alkaa osata englantia. Muuten tässä esittämäni perustuukin omaan epätieteelliseen mahatuntumaani.

Kun kieliasioista puhutaan, on ensiksi kuorittava päältä itävaltalaisten lievästi traumaattinen suhde saksan kieleen, josta jo aiemmin kirjoitin: aina pitää muistaa ja muistuttaa, että Itävallan kieli on toisaalta samaa tai ainakin ihan yhtä hyvää saksaa kuin Saksassa puhutaan, toisaalta jotakin aivan erilaista. Itävaltalaisilla on siksi luonnostaan tavallaan monikielinen lähtökohta, koska kaikki ovat syvän ja tuskallisen tietoisia saksan kielen sisäisestä monimuotoisuudesta. Saksan kielen ulkopuolelle tämä pluralismi ei kuitenkaan yhtä helposti ulotu. Kuten monet muutkin Euroopan kansallisvaltioiden kansalliskielen puhujat, myös saksankieliset itävaltalaiset herkästi näkevät muut kielet, etenkin maahanmuuttajien kielet, pelkästään ongelmana ja uhkana. On pelottavaa ja kamalaa, että joissain Wienin kaupunginosissa kuulee kaikkialla turkkia tai muita maahanmuuttajakieliä, ja kouluissa usein nimenomaisesti kielletään maahanmuuttajalapsia (joita monissa Wienin kansakouluissa on lapsista enemmistö) puhumasta keskenään muuta kuin saksaa.

Jopa Itävallan vanhojen vähemmistöjen kieliin liittyy merkillisiä traumoja ja uhkakuvia. Näin etenkin Kärntenin osavaltion sloveenivähemmistön tapauksessa, jonka asemasta on käyty poliittista mutapainia jo vuosikymmenten ajan. Sloveenin- ja saksankielisten ryhmien välit tulehtuivat viimeistään 1800-luvulla, kun slaavikansat kokivat kansalliset heräämisensä ja saksankieliset puolestaan alkoivat nähdä itsensä viimeisenä länsimaisen sivilisaation etuvartiona. Jatkuva syrjintä ja lopulta natsien hirmuhallintoon huipentunut saksalaistamispolitiikka ajoi toisen maailmansodan aikaan osan sloveeneista Titon partisaanien riveihin, ja ilmeisesti tämän perusteella Kärntenin äärioikeisto on viime vuosiin saakka rakennellut sloveenin kieleen liittyviä omituisia uhkakuvia. Poliittisen kiistan symbolisena ytimenä ovat olleet paikannimikilvet, Ortstafeln, joiden kaksikielisiä versioita esimerkiksi edesmennyt maaherra Jörg Haider henkeen ja vereen vastusti, jopa perustuslakituomioistuimen päätöstä uhmaten. Tämä päätös muuten saatiin aikaan nokkelalla keinolla: sloveenivähemmistöön kuuluva lakimies ajoi taajamassa ylinopeutta poliisin tutkaan ja väitti, että koska kaupungin nimeä ei lukenut kilvessä sloveeniksi, hän ei voinut tietää olevansa taajama-alueella. Tällä tavalla asia voitiin viedä oikeuteen ja yhä korkeampiin oikeusasteisiin, vaikka itse väitehän ankarasti ottaen on hevonkukkua: Itävallan sloveenit kuten useimmat muutkin Euroopan vanhat vähemmistöt ovat kaksikielisiä, ja monilla itse asiassa saksa on koulussa, työelämässä ja arjessakin se vahvempi kieli.

Mutta mitä kieliä siis osaa tavallinen saksankielinen itävaltalainen? Jollakin tapaa englantia, vaikka täytyy tunnustaa, että suuresti ihmettelen, mistä ne Eurobarometer-tutkimuksen 73 prosenttia ovat kielitaitonsa hankkineet. Ainakin vielä 5-10 vuotta sitten kansakoulun englanninopetus oli jokseenkin olematonta – englanti ei ainakaan omilla lapsillani ollut kansakoulussa varsinainen oppiaine vaan unverbindliche Übung eli jonkinlainen harrastelisäke, ja käytännössä englanninopetus koostui yksittäisten sanojen kuten eri hedelmien nimitysten opettelusta, jolle suomalaisen ala-asteen englannintunteja käyneet lapseni nauroivat räkäisesti. Oppikoulun englanninopetus oli sitten aivan eri maailmasta, mutta mitenkähän mahtavat englantia oppia ne, jotka eivät mene oppikouluun vaan käyvät Hauptschulen tai Mittelschulen ja sen jälkeen hankkivat ammattipätevyyden oppisopimuksella (Lehre), mikä Itävallassa tuntuu olevan käytännön ammatteihin johtava normaali opintie?

(Ainakaan en ymmärrä, missä tavalliset itävaltalaiset oikein saavat englannin kieltä kuullakseen. Elokuviahan ei tekstitetä vaan dubataan – inhottava ilmiö, josta voisin kirjoittaa vaikka miten pitkästi. Tähän käytäntöön kasvaneet keskieurooppalaiset eivät tajua, miten kukaan ehtii lukea niitä nopeasti vilistäviä tekstejä, jotka sitä paitsi pilaavat koko visuaalisen elokuvaelämyksen, eihän tekstien lukemiselta edes ehdi katselemaan kuvaa. Eikä keskivertoitävaltalaista ihme kyllä mitenkään ärsytä se, että amerikkalainen tai ranskalainen valkokangashahmo puhuu saksaa. Korkeintaan se ärsyttää, että elokuvien henkilöt puhuvat saksaa pohjoissaksalaisittain haukahdellen.)

Englanti on joka tapauksessa Itävallassa vieras kieli numero yksi, jonka johtoasemaa ei tunnu kukaan kyseenalaistavan. En ole huomannut Itävallassa käytävän samanlaisia väittelyjä kuin Unkarissa siitä, olisiko jokin muu (ja mahdollisesti enemmän ”kielioppia” eli morfologiaa sisältävä) kieli didaktisesti parempi valinta ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi, enkä ole myöskään kuullut mitään julkista valitusta siitä, että englannin kielen ylivalta uhkaisi itävaltalaisten muiden vieraiden kielten taitoa. (Toki kouluissa opetetaan muitakin kieliä: ranskaa, italiaa, joskus paikallisia vähemmistö- tai lähialueiden kieliä kuten unkaria, kroaattia tai sloveenia, ja joskus jopa venäjää.) Ainakin nuorempien ja koulutettujen ihmisten voi siis odottaa ymmärtävän englantia, ja yleensä sitä puhutaankin ihan ymmärrettävästi.

Tai niin no… Englannin kielen ääntämisessä on tietenkin saksankielisellekin omat kompastuskivensä. Jopa englanninkielisessä maailmassa laajasti tunnettu piirre on tapa korvata englannin soinniton th-äänne ässällä. Ilmeisesti th ja ässä suorastaan kuulostavat samalta saksankielisen korvaan. Kun George Lucas takavuosina vieraili Saksassa ja tervehti Tähtien sota -fanien joukkoa tutulla toivotuksella May the Force be with you!, tarina kertoo, että saksalaisella tv-kanavalla tämä käännettiin: Am vierten Mai sind wir bei euch eli “toukokuun neljäntenä (May the fourth?) olemme luonanne”. Toisin kuin suomalaisen, saksankielisen on myös lähes mahdotonta erottaa toisistaan e:tä ja ä:tä, kuten sanoissa bed ja bad. Seuraava pilapiirros, jossa kivi (ein Stein) kohtaa laudanpätkän, on ilmeisesti saksankielisten mielestä oikeasti hauska… Koska beet, deet ja geet saksassa menettävät soinnillisuutensa sanan lopussa (Auslautverhärtung), nimi Brad ja sana Brett ‘lauta’ ääntyvät saksalaisen mielestä aivan samalla tavalla.

einstein

Englanninkieliset sanat myös lainautuvat kevyesti saksaan ja sujahtavat sulavasti yhteiseen germaaniseen lauserakenteeseen. On aivan normaalia tai jopa cool, että lapset ovat die Kids, ja Englannin kuningatar on Königin korkeintaan kaikkein virallisimmissa yhteyksissä – tavallisissa lehtien arkiuutisissa hän on die Queen. Sauvakävelylle ei kukaan osaa kuvitellakaan muuta nimitystä kuin Nordic walking. Itse asiassa puristinen omaperäisten uudissanojen kehittäminen vierassanojen välttämiseksi yhdistyy monen mielessä yltiökansallismielisyyden synkimpiin puoliin. Kotisivu on die Homepage, ja Heimseiteja on vain uusnatseilla.

Denglisch, englannin ja saksan sekoittaminen, herättää tietenkin pelkoa saksan kielen tulevaisuuden puolesta ja hermostuttaa saksalaisen kielialueen kielipoliiseja. Vielä kunnianhimoisemmat kielipoliisit kyttäävät pseudoenglantia, eli sanoja, jotka ovat olevinaan englantia mutta tarkoittavat saksassa jotain ihan muuta kuin englantilaisella kielialueella. Kuuluisimpia esimerkkejä taitavat olla Handy, joka siis ei saksaksi tarkoita ”kätevää” vaan ”kännykkää”, ja Public viewing (kiitokset tästä huomiosta Helena Ruotsalalle), joka englannissa tarkoittaa julkista näytteillepanoa (Amerikoissa erityisesti vainajan), saksassa taas urheilukilpailun tms. julkista näyttämistä isolta valkokankaalta suurelle yleisölle. Ja kaikkein hienostuneimmat kielitajun vartijat keskittyvät ruotimaan heittomerkin käyttöä. Ensin ruvettiin saksan ässällisiä genetiivimuotoja kirjoittamaan heittomerkin kanssa niin kuin englannissa (Sam’s Video Saloon), ja tämän ns. Greißlerapostrophen yleistivät sitten kielitajuttomammat kaikkiin mahdollisiin ässiin, myös monikon sellaisiin. Englantia äidinkielenään puhuva kollegani kertoi käyneensä itävaltalaisen kahvilanpitäjän kanssa pitkän mutta toivottoman keskustelun siitä, miksi muoto Cookie’s kahvilan hinnastossa on väärin… (Lisää kauhuesimerkkejä löytyy sivustolta Apostrophen-Alarm.)

Mutta Itävallan oppikoulujen perinteisen kielivalikoiman ja sivistyneen itävaltalaisen kielitaidon kruunu on tietenkin säätymarkkeri latina. Latinan opintoja edellytetään vieläkin monilla akateemisilla aloilla (eli jos et ole lukenut latinaa koulussa, joudut yliopistossa erikseen käymään vielä pakolliset latinankurssit), ja siksi sitä yhä opetetaan useissa ellei useimmissa oppikouluissa (toisen perinteisen sivistyskielen eli klassisen kreikan opetus sitä vastoin näyttää lopultakin olevan hiipumassa). Tästä on ainakin kaksi positiivista seurausta, joihin on hyvä lopettaa tämänkertainen löpinäni.

Ensinnäkin, näin yliopistossa kielitiedettä opettavan näkökulmasta, ne nuoret, joilla on koulussa ollut hyvä latinanopettaja, omaavat jonkinlaisen käsityksen kielen rakenteesta ja kieliopillisesta terminologiasta. He ovat joutuneet sisäistämään sen ihmeellisen asian, että kieli ei ole pelkästään sanoja (tai ulkoa opeteltuja fraaseja ja idiomeja) peräkkäin vaan että niitä sanoja pitää joskus taivuttaakin ja että nämä erilaiset taivutusmuodot puolestaan voidaan järjestää jonkinlaisiksi sarjoiksi. Ja parhaassa tapauksessa näillä lukiosta tulijoilla on jonkinlainen käsitys siitä, että esimerkiksi sijamuodoilla on sellaisia nimiä kuin ”genetiivi” tai ”akkusatiivi”, mistä puolestaan voi esimerkiksi suomen tai unkarin kaltaista kieltä opiskeltaessa olla oikeasti hyötyä. (Osa opiskelijoista yllättää minut aina uudelleen kyselemällä, mikä olikaan zweiter tai dritter Fall. Ilmeisesti saksan kielen sijoja opetetaan koulussa pelkillä järjestysnumeroilla.)

Ja toiseksi: on tavallaan viehkoa, että tietyt latinankieliset, eurooppalaiseen kulttuuriperintöön kuuluvat fraasit, sanat ja ilmaukset hallitaan ja niihin törmää esimerkiksi lehtikielessä. Poliitikot lausuvat asioita coram publico, ja loppuun käsitelty juttu laitetaan ad acta. Voisitteko kuvitella suomalaisen urheiluselostajan ilmoittavan, että kilpailua johtavan Virtasen jälkeen Järvinen ja Saarinen ovat ex aequo toisena? Itävallassa ei tulisi kuuloonkaan, että tohtorisihmiset ja kielen ammattilaiset kirjoittaisivat o tempores [auh!] o mores tai opus magnus (autenttisia sitaatteja muuten erinomaisen mainioilta suomalaisilta ystäviltäni). Enkä usko, että yksikään itävaltalainen tv-ammattilainen antautuisi sellaiseen varttitunnin amatöörietymologiseen erheorgiaan kuin se eilen illalla Lontoon naisten 200 metrin finaalia selostanut suomalainen kollegansa, joka lukemattomien maanmiestensä lailla luulee, että felix tarkoittaa kissaa.

Advertisements

One Response to ”Heppi böörsdei!” ynnä muita hajahuomioita saksankielisten kielimaailmasta

  1. Sijojen numerointi tulee käsittääkseni latinan kieliopeista, mutten tiedä, kuka sen alun perin on keksinyt. Järjestys on nominatiivi – genetiivi – datiivi – akkusatiivi – muut sijat ja sitä on sovellettu muihinkin ieur. kieliin. MM. venäläisten ja latvialaisten olen nähnyt / kuullut nimittävän kieltensä sijoja numeroitten mukaan. Harmi sinänsä, sillä järjestyksen perustana on pelkkä sijojen frekvenssi tekstissä eivätkä mitkään loogiset tai funktionaaliset ominaisuudet. Paradigmoja kuvattaessa paljon toimivampi on niin sanskritin kieliopista kuin suomalaisista saksan koulukirjoistakin tuttu nominatiivi – akkusatiivi – alkuinen järjestys.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: