Kulttuurikeskustelu ja katse pohjoiseen

Lupasin palata Feldkirchissä käytyyn paneelikeskusteluun ja Pohjolan kulttuurin ja sivistyksen imagoon Keski-Euroopassa. Aikaa on vierähtänyt, mutta yritän tarttua toimeen. Keskustelu oli nimittäin mielenkiintoinen siinäkin suhteessa, että siinä tulivat esille melkein kaikki tyypilliset kysymykset, ihmettelyt ja ennakkoluulot.

PISA-tutkimusten ansiosta Itävallassa tiedetään hyvin, että Suomessa on toimiva koulujärjestelmä. (Josta liikkuu myös kaikenlaisia legendoja, kuten se merkillinen sitkeähenkinen väite, että suomalaisissa kouluissa kaikki oppilaat opetettaisiin soittamaan jotain soitinta.) Varsinkin poliittisen kirjon oikeanpuoleisessa päässä tosin kuuluu asiaan kohteliaiden ihailunilmausten ohella pelätä tasapäistämistä (Einheitsbrei, ‘yhtenäisyyspuuro’, on paikallinen termi) ja kantaa huolta siitä, tuetaanko lahjakkaita oppilaita riittävästi. Myös Feldkirchissä tämä huoli nousi esille, samoin kuin se ikivihreä kysymys, miten Suomen koulujärjestelmän menestys liittyy Suomen korkeaan nuorisotyöttömyyteen. (En itse asiassa ymmärrä, miten. Eikä sitä ole vieläkään kukaan viisaampi minulle selittänyt.)

Koulujärjestelmän suhteen alan yhä enemmän uskoa siihen, että demokratia- ja tasa-arvoihanteiden sekä pitkään kestävän yhtenäiskoulun ohella ihan olennainen avaintekijä on opettajien koulutus ja arvostus. Tietenkin maassa kuin maassa on hyviä ja huonoja opettajia, varmaan kaikkialla on sekä loistavia kutsumuspedagogeja että onnettomia yrittäjiä, jotka ovat paremman puutteessa viime hädässä ajautuneet opettajiksi ja tekevät tämän täysin selväksi sekä kollegoille että oppilaille (tai ainakin jälkimmäisille, muistan jonkin tällaisen tapauksen omilta kouluvuosiltanikin). Mutta Suomessa sentään opettajankoulutukseen on pyrittävä ihan tosissaan, ja kaikki opettajat koulutetaan yliopistotasolla. Itävallassa yliopistoissa koulutetaan vain oppikoulujen opettajat (ne Herr tai Frau Professorit siis). Ja järjestelmässä, jossa jokaisen ylioppilastutkinnon suorittaneen kuuluu saada kävellä sisään yliopistoon (Itävallassa ei edelleenkään periaatteessa ole yliopistojen valintakokeita, vaikka käytännössä jotain sentapaista on monilla aloilla jouduttu ottamaan käyttöön), opettajankoulutuslinjat ovat vielä helpoistakin helpoin vaihtoehto. Kuulostaa tylyltä, mutta tätä vakuuttavat monet paikalliset kollegat: kaikilla aloilla, niin humanistisissa kuin luonnontieteissäkin, opettajalinjan (Lehramt) opiskelijat ovat yleisesti ottaen muita lahjattomampia ja laiskempia.

Tämä on tietenkin vain osa noidankehää: opettajaksi joutuvat ne, jotka eivät muuta osaa tai viitsi, ja opettajien arvostus on sen mukainen. Osaisitteko kuvitella, että Suomessa joku kirjoittaisi kirjan, jossa haukkuisi pystyyn koko joukon laiskoja, lusmuja, ammattitaidottomia tai umpimähkään milloin minkäkinlaisia menetelmiä kokeilevia opettajia? (Ja siis nimenomaan opettajia tai opettajatyyppejä, ei kouluja tai koulujärjestelmää. Tämäkin tyypillinen sentrooppalainen piirre…) Saksassa muutama vuosi sitten ilmestyi juuri tällainen Lehrerhasserbuch, joka tietenkin sai vihaista palautetta opettajilta mutta myös paljon sympatiapisteitä samaa kokeneilta vanhemmilta. Vähän kärjistäen voisi väittää, että sentrooppalaisessa sääty-yhteiskunnassa opettajiin kuuluukin suhtautua vähän halveksivasti. Rahvaan näkökulmasta opettajien tehtävä on paimentaa lapsia vanhempien ollessa töissä ja siinä sivussa vähän kiusata niitä lukemisella, kirjoittamisella sun muulla turhuudella, kunnes ne kasvavat tarpeeksi isoiksi mennäkseen oikeisiin töihin. Eliitillekin koulu on välttämätön paha: Gymnasium on käytävä, että voitaisiin kävellä sisään yliopistoon ja sitten aikanaan päästäisiin säädynmukaiseen ammattiin, mutta siitä, miten asiat opitaan ja opitaanko niitä, vastaavat usein käytännössä kotona vanhemmat tai heidän palkkaamansa tukiopettaja (Nachhilfelehrer), ja oikeastihan sääty-yhteiskunnassa tärkeää ei ole, miten hyvin olet latinaa tai trigonometriaa koulussa oppinut vaan että ylipäätään olet opiskellut niitä ja siten osoitat olevasi oikeanlaisesta perheestä.

Feldkirchin keskustelun järjestäjät olivat fiksusti kutsuneet paikalle myös Norjaa edustavan asiantuntijan – joka tosin oli saksalainen mutta vuosikaudet Norjassa asunut – vastaamaan kysymykseen, miksi Norja, jossa yhteiskunnallinen ja kulttuurihistoriallinen tausta on hyvin samantapainen kuin Suomessa, ei ole menestynyt PISA-tutkimuksissa edes Itävaltaa paremmin. En tietenkään tiedä, miten vankalla asiantuntemuksella Goethe-instituutin johtaja voi puhua kohdemaansa koulujärjestelmästä, mutta semmoinen kuva hänen puheistaan tuli, että Norjassa opettajankoulutus ei ole yhtä tasokasta ja yhtenäistä kuin Suomessa eikä opettajien arvostuskaan yhtä korkealla. Mielenkiintoista oli myös, että Norjassa ilmeisesti, samoin kuin Ruotsissa, on ehkä vähän liikaakin menty huvudsaken är att man trivs -linjalle: korostetaan sitä, että koulussa on oltava kivaa ja kaikkien on opittava viihtymään ja tulemaan toimeen yhdessä, ja tässä varsinaiset opetussisällöt ehkä jäävät vähän jalkoihin.

Mutta se kulttuuripoliittinen kysymys, eli miksi Pohjoismaat sijoittavat kulttuuriin ja kaunotaiteisiin, rakentavat oopperataloja ja täyttävät Euroopan eliittimarkkinat oopperalaulajilla ja lasimaljakoilla. Olematta talouspoliittisen päätöksenteon asiantuntija ei oikeastaan voi kuin spekuloida kulttuurihistoriallisilla lähtökohdilla. Ja niihin kuuluu se, että pienen maan on pakko legitimoida ja markkinoida itsensä. Ranskalaisten ja italialaisten ei tarvitse myyntineuvottelujen alkajaisiksi kertoa, missä Ranska ja Italia ovat ja voiko niitä syödä, mutta suomalaisten on perinteisesti ollut pakko aina ensin vakuuttaa kohdeyleisö ja asiakkaat siitä, että Suomessa ei tanssita ripaskaa huopatossut jalassa ja että meillä osataan käyttää vesivessaa, veistä ja haarukkaa — kuka muuten uskoisi, että meillä osataan valmistaa mitään ostamisen arvoista.  Ja koska emme pysty kilpailemaan massalla ja halpatuotannon kanssa, meidän on profiloiduttava laatu-, luksus- ja eliittituotannon maaksi.

Tämä viimeksi mainittuhan näkyy siinä kiinnostuksessa Pohjoismaita kohtaan, joka esimerkiksi yliopisto-opintojen valinnoissa ilmenee. Suomea tai skandinaavisia kieliä opiskelemaan ei Sentroopassa enää tule vain niitä nuoria, joilla on suomalainen äiti tai ruotsalainen tyttöystävä, vaan fiksuja ja kulttuurista kiinnostuneita nuoria ihmisiä, joita vetävät puoleensa jotkin jännät, hullut ja erilaiset jutut. Pohjola on fiksun ihmisen valinta.

Mutta tämän fiksun kuvan rinnalla elää toinen, joka sekin tuli Feldkirchin yleisön kommenteissa esille: mites se suomalaisten alkoholinkäyttö? Onneksi minulla oli takataskussa tilasto, joka osoittaa, että absoluuttisen alkoholin määrässä mitaten itävaltalaiset kuluttavat selvästi enemmän alkoholia nokkaa kohti kuin suomalaiset. Eikä tarvitse paljon tutkia itävaltalaista tai saksalaista lehdistöä kun selväksi käy, että esimerkiksi nuorison Komatrinken (koomajuominen eli kilpaa ryyppääminen kunnes ensimmäisellä on taju kankaalla) on (myös) täälläpäin ihan oikea ongelma.

Ehkä Matti Nykänen on tehnyt tässä merkittävää imagonrakennustyötä. Ja varmasti me suomalaiset itse viemme itsestämme tämmöistä kuvaa, jonka ovat rakentaneet toisaalta suomalaiseen (äijä)kulttuuriin sisältyvä kännitörttöilyn ihailu (sekä kovan jätkän että herkän, luovan taiteilijasielun kuuluu ryypätä raskaasti, tai vähintäänkin kännisekoilut ovat koomista, hauskaa ja huvittavaa katseltavaa) ja toisaalta suomalaisten mieltymys (inho)realismiin ja itsensä vähättelyyn. (Norjaan avioituneelta tutulta kuulin taannoin, että monien sikäläisten Suomi-kuvan perustana on finsk fjernsyn, 1970-80-luvulla Norjan tv:ssä näytetyt suomalaiset tv-ohjelmat, joissa syrjäytyneet örveltäjät kaiken päivää hakkaavat tai puukottavat toisiaan. Tuttavani norjalaiset appivanhemmat olivat kuulemma Suomen-matkallaan aivan yllättyneitä, kun miniän perheessä ei ryypätty tai edes käytetty alkoholia laisinkaan.)

Uskon, että syytä on sekä sysissä että sepissä. Sentrooppalaisuuteenhan kuuluu, että omaa maata, kotiseutua ja kulttuuria pidetään maailman keskipisteenä. Täällä on rakennettu kirkkoja, palatseja ja yliopistoja jo silloin, kun Pohjolassa vielä nyhrättiin savupirtin pankolla, ja, kuten joku joskus jossain kirjoitti (en enää löydä artikkelia verkon uumenista), ”lähes kaikki Euroopan kulttuurihistorian merkkihenkilöt olivat itävaltalaisia – kunhan Itävalta määritellään sopivasti”. Ja kun sitten käy ilmi, että tuolla kaukana pohjoisessa ei olekaan vain sääskiä ja poroja ja raakaa kalaa vaan myös kouluja ja arkkitehtuuria ja oopperalaulajia, tähän on sentrooppalaisen itsetunnon varjelemiseksi keksittävä jokin niin, mutta… Niin, mutta se nuorisotyöttömyys. Niin, mutta se alkoholinkäyttö. Niin, mutta helppohan teidän on kun teillä ei ole maahanmuuttajia. Niin, mutta… nuo teidän jutut ovat jänniä mutta jotenkin sillai erilaisia ja outoja. Ja tähän sitten me suomalaiset menemme mukaan, suostumme tuohon ”jännän mutta oudon” pellenrooliin, olemme innoissamme, kun voitamme kansainvälisiä kilpailuja hirviö-kuminaamarit päällä. Emmekä tajua, että joku täällä voi ihan oikeasti luulla Suomen olevan sellainen kuin Aki Kaurismäen elokuvissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: