Terveisiä alppimaasta!

Kävinpä Vorarlbergin osavaltiossa Feldkirchissä, aivan Itävallan läntisessä hännänpäässä Liechtensteinin rajalla, missä järjestettävien kulttuurifestivaalien teemana olivat tänä vuonna Pohjoismaat, osallistumassa paneelikeskusteluun. Paikallisen järjestäjäherran lisäksi mukana olivat Oslon Goethe-instituutin johtaja sekä Kaustisen musiikkilukion rehtori (itse olin viime hetken sijaisena Berliinin Suomi-instituutin johtajalle, joka oli sairastunut), ja aiheena tietenkin koulutusjärjestelmä ja kulttuuri. Miten ihmeessä (huokaus, taas kerran) suomalaiset onnistuvat pärjäämään niin hyvin PISA-testeissä, ja miten ihmeessä pienellä Suomella ja pienellä Norjalla on varaa ja intoa koko ajan rakentaa uusia upeita oopperataloja ja konserttisaleja?

Häpeä tunnustaa, että en ollut vielä kuullutkaan Feldkirchin festivaaleista enkä myöskään käynyt Vorarlbergissä asti. Nyt tuli korjattua laiminlyöntejä ja taas kerran ihmeteltyä, mitä kaikkea alppimaahan mahtuu. On, tietenkin, upeita lumihuippuisia maisemia, vuorten rinteillä nukketalomaisen sieviä pytinkejä kukkivine puutarhoineen ja idyllisiä lehmikarjoja (ajatuskin lapsuuteni pohjalaisista lehmistä puoleksikaan niin jyrkässä rinteessä, ja huh…). Vuorten välissä kulkee jokilaakso, jossa virtaa aika vikkelän ja vaahtoavan oloinen joki (Feldkirchissä se on nimeltään Ill, siis ii-äl-äl), ja joen rannassa on tiivistettyjä versioita keskieurooppalaisesta peruskaupunkikaavasta, joka on aina sama: joki, joen varressa tiivis vanhakaupunki (jonka ympärillä voi vielä erottaa kaupunginmuurin jäänteitä tai vastaavia rakenteita, ja jonka kadunnimistöön tuntuu poikkeuksetta kuuluvan Herrainkatu, Herrengasse), sen vieressä vuorella linna tai mahdollisesti luostari. On 1400-luvun taloja ja vanha kirkko tai useampikin, ja vanhan kaupungin vanhoissa taloissa on luvuton määrä ihania katukahviloita, viinitupia ja design-myymälöitä.

(Oikeastaan ainoa asia, mitä osasin jäädä kaipaamaan, oli paikallisen pyhimyksen kultti kuvastoineen. Parin vuoden takaiselta Tirolin-matkaltani jäi niin elävästi mieleen Pyhä Notburga, Tirolin suojeluspyhimys, 1200- ja 1300-luvun taitteessa elänyt hurskas palvelijatar, ja paikallisten kirkkojen kuvat esimerkiksi Notburgan sirppi-ihmeestä: kun ilkeä isäntä yritti panna palkolliset leikkuutöihin vielä iltakellojen soituakin, Notburga protestoi ja heitti sirppinsä ilmaan, jonne se jäi taivaalle laskevan auringon säteeseen riippumaan. Ei ollut silloin ammattiyhdistysliikettä eikä työaikalakeja… Sitä vastoin Feldkirchissä oli mielenkiintoisia muistoja 30-vuotisesta sodasta, jolloin ”ruotsalaiset” — kai siellä joku suomalainenkin hillui mukana — olivat ryöstäneet mm. kaupungin asevaraston, jota puolustamaan oli jäänyt vain pari ukkoa. Loppu väki oli hilpaissut Sveitsin puolelle turvaan, kaupungin keskiaikaiset puolustuslaitteet kun eivät 1600-luvulla enää olleet oikein ajan tasalla.)

Mutta se, mitä noissa nukkekotimaisen sievissä, siisteissä ja vauraissa pikkukaupungeissa eniten ihmettelee: mitä nämä ihmiset täällä oikein tekevät työkseen, ja miten niillä on varaa tähän kaikkeen? Kuka ostaa kaikki ne putiikkivaatteet, joita Feldkirchin keskustassa myydään? (Turistit Sveitsistä ja Liechtensteinista?) Palveluelinkeinoista tietenkin elää moni, mutta eihän koko kaupunki voi tulla toimeen niin kuin Suomessa aikoinaan Kristiinankaupungista vitsailtiin: hakkaamalla halkoja toisilleen. Feldkirchin festivaalikaan ei ollut mikään tee-se-itse-kyläjuhla, jossa on makkaran- ja hattaranmyyntiä, lehmälotto, tikkakisat ja lopuksi tunti tanssia, vaan todella ammattimaisesti ja kunnianhimoisesti (eikä varmastikaan millään kengännauhabudjetilla) toteutettu monipäiväinen kulttuuritapahtuma, jossa sadat tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset kuuntelivat keskittyneesti esimerkiksi norjalaista nykymusiikkia soittavaa jousikvartettia ja muutama kymmenen jäi vielä kuuntelemaan paneelikeskustelua. Jostakin on täytynyt tulla sen hyvinvoinnin, joka on tuottanut myös Herr Doktoreita ja hienoja rouvia, jotka käyvät konserteissa ja laittavat lapsensa paikalliseen musiikkikouluun.

Nykyäänhän tietenkin suuri osa tuosta hyvinvoinnista tulee turismista. Talvisin on laskettelijoita, kesäisin vaeltajia ja kiipeilijöitä, ja koko ajan kulttuurimatkailijoita ja muita maisemien ihmettelijöitä. Lisäksi vielä ne muutamat mutta eivät aivan harvat koti- ja ulkomaiset ökyrikkaat, jotka haluavat omistaa rauhaisan ”pikku” bungalowin sievässä, siistissä ja vauraassa ympäristössä keskellä maalauksellisia maisemia – ja bungalowiinhan tarvitaan sitten taloudenhoitajaa ja talonmiestä ynnä muuta, ja paikkakunnalla ollessaan bungalowin herrasväki tekee ostoksensa niissä design-putiikeissa…

Mutta silti. Mutkamäet ja maisematurismi keksittiin vasta 1800-luvulla. Sitä ennen Alpeilla elettiin karjanhoitopainotteisesta maataloudesta (koska siellä, aivan samaan tapaan kuin meillä Pohjolassa, massiivinen viljantuotanto ei kannata, keskityttiin tekemään voita ja juustoa ja makkaraa) ja jonkin verran kaivostoiminnastakin. (Salzburgin seuduillahan on tietenkin ne kuuluisat, tuhansia vuosia tunnetut suolaesiintymät, joista koko kaupunki on saanut nimensä, mutta monilla hiihtokeskuspaikkakunnilla näyttää olevan yhtenä nähtävyytenä pieni kaivosmuseo: joskus aikoinaan, kun työvoima on ollut halpaa, niin jotkut ovat sielläkin saaneet elantonsa yksinkertaisella hakkupelillä.) Sataviisikymmentä vuotta sitten Alppien kylissä ja pikkukaupungeissa luulisi olleen aika ahdasta, köyhää, taikauskoista ja pimeää. Millä lihaksilla sinne oli rakennettu keskiaikaisia kivikaupunkeja, linnoja, luostareita ja korulippaan näköisiä kirkkoja?

Ennen kuin kerkiän selvittämään, mitä oikeat historiantutkijat asiasta sanovat, heitän ilmaan pari arvausta. Ensinnäkin se feodalismi ja yhteiskunnan kerrostuneisuus: kun työvoimaa ja suoritusportaan tuottamaa lisäarvoa on riistetty tarpeeksi tehokkaasti ja tarpeeksi laajalta alueelta, niin jo vain saadaan muutamat linnat ja kirkot ja kiviset kaupunkitalot pystyyn. Mutta ennen kaikkea tuli mieleen se, mitä itävaltalainen tuttava aikoinaan heitti, kun olimme hiihtolomalla yhdessä toisessa alppikylässä (hiihtokeskus, hotelleja ja pensionaatteja, latuja ja vaellusreittejä, sekä joka talvi kirjallisuusfestivaali…): ”Täällä päin ihmiset ovat maailman sivu osanneet lypsää rahat niiltä, joiden on ollut pakko kulkea täältä läpi.”

Ei Alpeilla sittenkään ole sillä tavalla pussin perällä eletty kuin meillä Suomessa, missä kulttuuri ei ole tullut itse tupaan joka suunnasta vaan sitä on pitänyt omin käsin rakentaa ja markkinoida. Palataan alkukysymykseen, eli miten ja miksi suomalaiset pykäävät kunnianhimoisia konserttisaleja ja tuottavat laulajia joka toiseen Saksan oopperataloon. Mutta palataan siihen seuraavassa postauksessani.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: