Metsien ja vitsien tuolla puolen

Kuvitellaanpa, että joku 1800-luvun anglosaksikirjailija olisi sattunut lukemaan jotain Suomen historiasta ja nuijasodasta ja saanut tästä inspiraation käyttää Suomea sopivan eksoottisena tapahtumapaikkana goottilaiselle kauhutarinalle, jossa kingkongmaiset haamutappajat tavan takaa aineellistuvat metsästä matkamiesten, etenkin jalosukuisten sellaisten, eteen ja lyövät näiltä nuijillaan kallot murskaksi. Kuvitellaan edelleen, että kauhuromaanista The Cudgel Men – Horror in the Forests of Finland olisi jostain ihmeen syystä tullut suurmenestys ja amerikkalaiset olisivat tehneet siitä elokuvia pitkin 1900-lukua. Tämän jälkeen Suomi olisi Nuijamiesten maa, ja tähän loppuisi keskiverto-länsieurooppalaisen (amerikkalaisista puhumattakaan) tietämys Suomen historiasta ja kulttuurista, ikinä yltämättä mihinkään PISA-menestykseen, naisten äänioikeuteen, Alvar Aaltoon tai Jean Sibeliukseen asti. Silloin tällöin piipahtaisi Ilmajoelle rekonstruoidussa Jaakko Ilkan kotimuseossa joku toimittaja suuresta maailmasta, törmäilemässä hermostuneesti höhötteleviin amerikkalaisiin turisteihin, joille isosta rahasta näytettäisiin sitä aitoa alkuperäistä Nuijaa, ja tekisi jutun siitä, miten ”Nuijamiestä pelätään yhä Suomen villeissä metsissä”. Maailmalla liikkuvat suomalaiset joutuisivat väkisinkin kehittämään kunnon resistenssin niihin pariin-kolmeen iänikuiseen nuijavitsiin, Suomeen työkomennukselle lähtijät saisivat työkavereilta lähtiäislahjaksi typerän muovikypärän, ja sekä Finlandia-votkat että Nokian kapulat myytäisiin nuijanmuotoisessa pakkauksessa.

Näinhän on käynyt Transilvanialle. (Toimimme nyt Nimitoimiston ohjeita noudattaen romanian kielen oikeinkirjoituksen mukaan, ei latinan, joten nimi kirjoitetaan yhdellä ässällä. Etymologisesti Trans-silvania on Metsäntakainen maa, metsää merkitsevään sanaan liittyy myös unkarinkielinen nimi Erdély, saksalainen nimi Siebenbürgen taas mahdollisesti viittaa maakunnan ydinalueen seitsemään kaupunkiin, jotka keskiajalla saapuneet saksilaiset uudisasukkaat perustivat.) Bram Stoker aikoinaan luki tutkielman itäeurooppalaisista vampyyritaruista, yhdisti siihen kaikenlaista eurooppalaisen kauhugenren peruskauraa, mukaili päähenkilölle nimen historialliselta henkilöltä, joka ei varsinaisesti liittynyt koko vampyyrijuttuun ollenkaan (mutta nyt liittyy, koska sen kotilinnaan laitetussa baarissa voi myydä Bloody Maryja turisteille), keksi sijoittaa koko jutun mukavan eksoottiselta soinnahtavaan Transilvaniaan, ja siinä se sitten oli. Nyt kun yrittää kertoa Transilvanian henkeäsalpaavan ihanista vuorimaisemista, keskiaikaisista kirkoista ja talonpoikaisarkkitehtuurista upeine portteineen, monikielisestä ja monikansallisesta kulttuurista, Transilvanian merkittävästä roolista Unkarin kirjallisuuden ja kirjakielen kehityksessä tai Bolyain matemaatikkosuvusta ja epäeuklidisesta geometriasta, niin jopa fiksujen ja koulujakäyneiden keskustelukumppanien kanssa on ensin lapioitava keskustelulle tie halki iänikuisten kulmahammas- ja valkosipulivitsien.

Yritetään nyt tämän kerran unohtaa kreivi Dracula ja katsella Transilvaniaa, nykyisen Romanian valtion keskelle Karpaattien mutkaan jäävää maakuntaa, unkarilaisin silmin. Siellä siintää, kuten viime postauksessani jo taisin mainita, vähän samantapainen kansallisromanttinen maisema kuin suomalaiselle kalevalaisessa Karjalassa. Siellä asustaa székely-heimo, joka erottautuu unkarilaisista vähän samaan tapaan kuin savolaiset suomalaisista: kieli on sama, mutta usko oman omintakeisen ajattelutavan ja järjenjuoksun ylivertaisuuteen on aivan omaa luokkaansa. Siellä kukoistaa hieno kansanperinne ja kansantaide, juhlatilaisuuksissa on vielä ihan viime aikoina koko kylän väki saattanut kulkea kansallispuvuissa. Siellä on kärsitty vilua ja nälkää ja sortoa vielä muutama vuosikymmen sitten, ei pelkästään sitä yleistä kurjuutta, jota Ceauşescun Romaniassa kokivat kaikki kansallisuuteen katsomatta, vaan myös aivan erityistä kansallista sortoa suurromanialaisen nationalismin nimissä.

Kun Unkaria hallitsivat turkkilaiset ja Habsburgit, Transilvania oli itsenäinen ruhtinaskunta (muodollisesti itse asiassa 1800-luvulle saakka). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Transilvania ja sen länsipuoliset Baanaatin ja Crişanan/Körösvidékin seudut olivat laajin yhtenäinen möhkäle niistä valtavista alueista, joita Unkarista lohkaistiin. Toisen maailmansodan tietämillä Hitler ja Mussolini järjestivät Transilvanian pohjoisosan takaisin Unkarille, sodan jälkeen romanialaisvalta palasi. Ja tietenkin joka kerta vallan vaihtuessa kärsivät myös ne viattomat siviili-ihmiset, jotka uusien vallanpitäjien mielestä olivat olleet entisten kavereita tai tukijoita. Kansainväliset konfliktit kietoutuivat Transilvanian kansojen välisiin kiistoihin.

Transilvania ei nimittäin ole pelkästään unkarilaisten maata. Vaikka unkarilaiset ensimmäiseen maailmansotaan saakka olivat poliittisessa johtoasemassa ja vaikka heitä edelleenkin elää koko Romaniassa pitkästi toista miljoonaa, koko Transilvanian asukkaista enemmistö oli jo 1800-luvulla romanialaisia. Jotkin alueet toki ovat aivan umpiunkarilaisia, tai ainakin ovat olleet 1900-luvun jälkipuolelle saakka, jolloin Romanian hallinto pyrki ”laimentamaan” väestösuhteita siirtämällä romanialaisia unkarilaisalueille ja unkarilaisia muualle valtakuntaan. Unkarilaisten ja romanialaisten kesken on jo iät ja ajat käyty tyypillistä itäeurooppalaista kiistaa siitä, kummat olivat Transilvaniassa ensin: Romanialaisten suosiman ns. dakoromanialaisen jatkuvuusteorian mukaan romanialaiset ovat muinaisten daakialaisten sekä muinaisten roomalaisten jälkeläisiä, jotka ovat asuneet Romaniassa eli historiallisessa Dacian provinssissa niin sanotusti aina, omaksuen vain roomalaisten kielen; unkarilaiset taas tunnetusti saapuivat Karpaattien alueelle ”vasta” 800-luvulla jKr. Vaihtoehtoisen teorian mukaan (joka ainakin kielitieteen kannalta taitaa itse asiassa olla vankemmin perusteltu) romanian kieli, niin kuin muutkin romaaniset kielet, on toki muinaisen kansanlatinan jatkaja mutta alkuaan muotoutunut lännempänä Balkanilla, Adrianmeren itäpuolisissa provinsseissa, ja sieltä levinnyt Romaniaan, vieläpä suhteellisen myöhään. (Sitä tosiseikkaa, että kaikki Euroopan kansat geneettisesti ovat maansa ”alkuasukkaiden” sekä eri aikoina eri suunnista saapuneiden väestöryhmien sekoittumaa, eivät kummankaan teorian kannattajat jostain syystä jaksa pitää esillä. Puhumattakaan siitä, miten olennaista jonkin väestöryhmän poliittisten tai ihmisoikeuksien kannalta on, onko se asunut alueella tuhat, kaksituhatta vai kuusisataa vuotta.)

Eikä tässä kaikki. Transilvaniassa on keskiajalta saakka asunut myös kymmeniä tuhansia saksalaisia. Vielä Ceauşescun diktatuurista heitä pakeni tuhansittain Saksaan – tai itse asiassa silloinen Länsi-Saksa ”osti” heitä vapaaksi, maksaen velkaiselle ja nälkäiselle Romanialle saksalaisten muuttoluvista lujaa länsivaluuttaa. Tämä muuttovirta on ehtynyt, mutta jäljelle jäänyt saksalaisväestö on enimmäkseen iäkästä ja hupenee tätä nykyä nopeasti luonnollisen poistuman kautta. Lisäksi Transilvaniassa on perinteisesti elänyt mm. juutalaisia, romaneja sekä joissain kaupungeissa vauraiden, taitavina kauppamiehinä tunnettujen armenialaisten yhteisöjä, ruteeneja, bulgaareja, slovakkeja…

Myös uskonnollinen kirjavuus on melkoinen: romanialaiset ovat perinteisesti joko ortodokseja tai uniaatteja (ortodokseja, jotka ovat liittyneet Rooman kirkkoon ja tunnustaneet paavin vallan mutta säilyttäneet itäisen liturgiansa), saksalaiset, unkarilaiset ja székelyt katolilaisia, luterilaisia, reformoituja (”kalvinisteja”) tai unitaareja (jo uskonpuhdistuksen tiimellyksessä 1500-luvulla syntynyt protestanttinen kirkkokunta, joka ei hyväksy kolminaisuusoppia). Kenties kaikkein eksoottisin ryhmä olivat székelyheimoisista unitaareista 1600-luvun alussa erkautuneet sabbatiaanit tai ”sapattilaiset” (szombatosok), jotka opillisesti palasivat yhä lähemmäksi Vanhan Testamentin alkulähteitä, kunnes yhteisön viimeiset jäänteet käytännössä sulautuivat juutalaisiin (ja enimmäkseen tuhoutuivat natsien juutalaisvainoissa tai muuttivat Israeliin).

Tämä kansojen ja kulttuurien kirjavuus on 1900-luvun mullistuksissa kärsinyt pahasti, eivätkä ongelmat ja ristiriidat Ceauşescun diktatuurin kaaduttua ole pyyhkiytyneet olemattomiin. Transilvanian suhde emä-Unkariin on edelleenkin kipeä kysymys. Unkarista päin nähtynä kyse on kansallisesta omanarvontunnosta: Trianonin rauhaa, jossa Unkarilta riistettiin kaksi kolmasosaa sen alueista, ei koeta pelkästään niiden unkarilaisten tragediana, jotka uusissa kotivaltioissaan (vaikka samalla ikivanhalla kotiseudullaan) muuttuivat herrakansasta vähemmistöksi ja kansallisuuspoliittisten kosto- ja sortotoimien kohteeksi, vaan se tuntuu olevan jonkinlainen symbolinen nöyryytys ja kansallinen häpeä, josta joidenkin piirien mielestä kaikkien unkarilaisten, kollektiivisesti, edelleenkin tulisi kärsiä. (”Vieläkö Petsamon menetys tekee kipeää?” kysyi minulta kerran unkarilainen konduktööri lippua leimatessaan.) Unkarissa näkee nykyään usein autojen puskuritarroissa ja teepaidoissa vanhaa suur-Unkarin karttaa, toisinaan yhdistettynä punavalkoraitaiseen, äärioikeiston symboliksi leimautuneeseen ns. Árpád-raitalippuun tai muinaisunkarilaiseen riimukirjoitukseen (jonka myös äärioikeistolais-kansallismieliset piirit ovat paljolti omineet omaksi symbolikseen).

Eikä Unkarin kansakuntaan ja valtioon samastuminen ole outo ajatus kaikille nyky-transilvanialaisillekaan, päätellen taannoisesta ulkopoliittisesta urheiluskandaalista. Viime joulukuussa Transilvanian Székelymaassa, Csíkszeredassa (Miercurea Ciuc) pelatun Unkari-Romania-jääkiekko-ottelun alkajaisiksi Romanian joukkue, jonka lähes kaikki pelaajat olivat etnisiä unkarilaisia, kuunteli mykkänä Romanian kansallislaulua mutta yhtyi Unkarin kansallislauluun sekä sen päälle vielä székely-hymniin, jonka yleisö oli spontaanisti aloittanut. Romanian lehdistö kohahti, ja maan johtava urheilujulkkis, entinen tennistähti Ilie Nastase julisti Adevărul-lehden verkkosivuilla, että jos tämmöisen isänmaanpetturuuden annetaan jatkua, niin romanialaiset saavat kohta katsella sormi suussa, kun Bukarestin riemukaareen nostetaan Unkarin lippu. (Ottelun muuten voitti Romania, 4–1.)

Sosialismin aikana Trianonin traumoista ja menetettyjen alueiden ongelmista oltiin Unkarissa enimmäkseen hiljaa, ja kasautuneet paineet purkautuvat nyt joissakin piireissä melkoisena revanssiretoriikkana. Tällä aallolla ratsastaa Unkarin nykyinen hallitus. Suoranainen ”Transilvania takaisin ja Trianonin rajat remonttiin” -meininki toki jätetään äärikahjojen harrastukseksi. (Niitäkin löytyy runsain mitoin. Samoin kuin, totta kai, Unkarin naapurimaista vastaavanlaisia, yhtä hölmöjä unkarilaisvihaisia äärinationalisteja.) Mutta Unkarin hallitus korostaa mielellään, että Unkarin kansakuntaan kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaiset, heidän tukemisensa on myös Unkarin valtion keskeinen tehtävä, ja he saavat halutessaan myös Unkarin kansalaisuuden ja passin. Toki samalla muistutetaan, että esimerkiksi Unkarin passin saaneet Romanian unkarilaiset pysyvät samalla myös lojaaleina Romanian kansalaisina – mutta ei ehkä ole vaikea ymmärtää, että tämmöinen kaksoiskansalaisuuspolitiikka herättää naapurimaissa ja omankin opposition keskuudessa vähintäänkin lievää närää.

Transilvania on viime aikoina väkevästi valjastettu Unkarin hallituksen käymään symbolien sotaan. Viime blogissani mainitsemani makaaberi show kauan sitten edesmenneen fasistikirjailijan tuhkien ympärillä, jotka Unkarin hallitus haluaisi juhlallisesti uudelleenhautauttaa hänen kotiseudulleen, on vain yksi esimerkki. Székely-heimon oma ”kansallislaulu” on emä-Unkarissa ilmeisesti otettu oikeistonationalististen piirien symboliksi. (Tästä hymnistä muuten transilvanialaislähtöinen kirjailija Attila Vári kirjoittaa kitkerästi, että hänen székely-isoisänsä ei mokomaa 1900-luvun alun amatöörirunoilijan  ja ravintolamuusikon tekelettä koskaan hyväksynyt – hänen kansallislaulunsa oli se Unkarin kansallishymni, jonka on kirjoittanut oikea runoilija Ferenc Kölcsey ja säveltänyt oikea säveltäjä Ferenc Erkel.) Székely himnuszta on Unkarin parlamentissa laulattanut äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen ryhmä vuonna 2010, ja toukokuun alussa sen otti uuden presidentin János Áderin virkaannimitystilaisuuden ohjelmaan parlamentin varapuhemies Sándor Lezsák (oppositiopuolue LMP protestoi ja kieltäytyi laulamasta).

Erityistä kiukkua on monissa Transilvanian unkarilaisissa (romanialaisista puhumattakaan) nostattanut se tyyli, jolla Unkarin valtapuolueen johtavat poliitikot viime aikoina ovat puuttuneet Romanian unkarilaisten sisäisiin asioihin, asettuen nyt lähestyvissä Romanian paikallisvaaleissa avoimesti perinteistä unkarilaispuoluetta, Romanian unkarilaisten demokraattista liittoa (RMDSZ) vastaan. Fidesz näyttää tukevan sekä oikeistokonservatiivista ”Unkarilaista porvarillista puoluetta” (MPP) että ”Transilvanian unkarilaista kansanpuoluetta”, ja jälkimmäisen tueksi on asettunut myös Unkarin äärioikeistolainen Jobbik.

Ilmeisesti tässä ollaan aistivinaan sitä samaa ikävää isovelimentaliteettia, jonka arkisesta puolesta kirjoittaa Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) toimivan uh.ro-portaalin sivuilla Zoltán Katona: emäunkarilainen sikaturisti, kaljamaha suur-Unkari-teepaidan alta pursuen, saapuu bussilla jo valmiiksi väkevästi liikuttuneena sekä isänmaallisista tunteista että nestemäisistä matkaeväistä, örisee székely-hymniä nuotin vierestä, tinkii, valittaa hinnoista ja ottaa aamiaispöydästä eväät mukaan, muistaa joka välissä muistuttaa, että ”kerran tämä kaikki oli meidän”, ihmettelee, miten hyvin täällä unkarin kieltä osataan, pettyy, kun tarjoilijatytöillä on perinnehameen sijasta tiukat farkut ja Conversen tossut, ja lopulta hädin tuskin jaksaa raahautua takaisin bussiin matkalle kohti kotimaata, missä työkaverit jo odottavat isänmaallisen sankarimatkailijan kertomuksia seikkailuistaan…

Vaikka vertaus hieman ontuukin, tulee etsimättä mieleen suomalaisen ”karelianismin” suhde oikeaan karjalaisuuteen. ”Laulumailta” ja ”kalevalaisista maisemista” on oltu valmiita etsimään suomalaisuuden puhtaimpia juuria, mutta oikeat elävät itäkarjalaiset evakot ovat viime aikoihin saakka toisinaan saaneet kuulla olevansa ”molottavia ryssiä”. Hieman samantapaista olen kuullut joiltakin Transilvaniasta Unkariin siirtyneiltä tuttavilta: alentuvaa kohtelua, unkarin kielen taidon epäilyä, ”romanialaiseksi” ja ”muukalaiseksi” haukkumista.

Nationalismin pimeä puoli taitaakin olla siinä, että tarut ja symbolit alkavat merkitä enemmän kuin oikeat ihmiset. Tältä kannalta katsoen ei ehkä sitten olekaan suurta eroa siinä, luullaanko Transilvaniaa kansallisromanttiseksi ulkoilmamuseoksi vai Hollywood-vampyyrien maaksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: