Yhteisen kielen erottamat

Taisin joskus aiemmin kertoa tavanneeni korkeakoulututkinnon suorittaneita suomalaisia, joille ei ollut täysin selvää, että Itävallassa ei puhuta ”itävaltaa” vaan saksaa. Eipä tämä ole täysin selvää myöskään kaikille saksalaisen kielialueen asukkaille. Ei myöskään itävaltalaisille itselleen, joiden Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan tuntemasta pikkuvelikompleksista olen myös jo tainnut jotain mainita. (Itävaltalaisten ennakkoluuloilla Saksaa kohtaan on muuten nimikin, Piefke. Kyseessä on pohjoissaksalainen, alkuaan slaavilaisperäinen sukunimi; erään hra Piefken kerrotaan toimineen Preussin armeijassa sotilasmuusikkona ja säveltäneen vuoden 1866 Preussin-Itävallan sodan päätteeksi preussilaisten voitonmarssin, mutta tarinasta on muitakin versioita. Joka tapauksessa yksitotinen mutta omahyväinen Piefke on käsite, kuten myös Piefke-vastaisuus tai -rasismi.)

Saksalaista (tai saksalais-hollantilaista) kielialuetta voisi verrata vaikkapa Skandinaviaan tai itämerensuomalaisten kielten alueeseen: aluksi oli rahvas, joka puhui monenlaisia heimomurteita, sitten tälle alueelle vedeltiin valtionrajoja ja jossain vaiheessa määriteltiin, mitkä murteet kuuluvat mihinkäkin kieleen. Mutta siinä missä Skandinaviaan syntyi Ruotsin, Tanskan ja jossain välissä Norjankin keskusjohtoiset kuningaskunnat, Saksa ja Itävalta (kuin myös Hollanti ja Belgia) olivat feodaali-Eurooppaa, jossa pienten ruhtinaskuntien rajat kulkivat ristiin rastiin ja miten milloinkin. Siinä vaiheessa kun Saksasta lopulta tuli keskitetty kansallisvaltio, nykyisen Itävallan alueet kuuluivat jo Habsburg-monarkiaan, ja Sveitsi taas oli jo  aikaa sitten lähtenyt poliittisesti ihan omille teilleen.

Itävaltalaisilla ei siis ollut kansallisvaltiota, joka olisi perustunut kieleen ja kielipohjaiseen identiteettiin. Eikä semmoista tullut, koska vaikka monien saksankielisten itävaltalaisten mielestä Saksaan liittyminen olisi ollut oiva ajatus, ensimmäisen (tai itse asiassa: kummankin) maailmansodan jälkeen voittajavaltiot tyrmäsivät tämän idean heti alkuunsa. Poliittisesti siis Itävallan olemassaolo perustuu sekä saksalaisuuteen (entisen Habsburg-monarkian saksankieliset kruununmaat) että ei-saksalaisuuteen.

Niinpä itävaltalaisille on tärkeää, että heidän kielensä on sekä sama kuin Saksassa että aivan erilainen kieli. Koulussa saksansaksaa oppineelle ulkomaalaiselle tehdään usein nopeasti selväksi, että itävaltalaisuuteen integroituminen vaatii myös kielellistä sopeutumista. Varjelkoon, jos kaupassa sanot muovipussia Tüteksi, sehän on Sackerl! Tai kuten muuan Itävaltaan kymmeniä vuosia sitten muuttanut suomalaistäti kertoi: ”Kun tulin tänne, en osannut saksaksi kuin Guten Tag, ja sekin oli väärin.” (Itävallassa kuten katolisessa etelä-Saksassakin perinteinen tervehdys on Grüß Gott!) Asiaan kuuluu myös valittaa saksalaisen kulttuuri-imperialismin – etenkin saksalaisten teeveekanavien lastenohjelmien – assimiloivaa vaikutusta: inhottava saksalainen hyvästely Tschüß! alkaa syrjäyttää ba-baan. Kun Itävallan liityttyä EU:hun tuli ajankohtaiseksi erinäisten tuotteiden ja nimikkeiden standardisointi ja suojelu, yksi keskeinen aihe oli Marillenmarmelade – aprikoosihan ei ole itävallaksi Aprikose vaan Marille, ja itävaltalaiset halusivat myös tiukasti pitää kiinni oikeudestaan nimittää ”marmeladiksi” muutakin kuin sitrushedelmistä tehtyä hilloa, vaikka anglosaksit miten olisivat toista mieltä.

Etenkin ruoka- ja juomakulttuurissa itävaltalaisuuksia on leegio: vaikka perunan (Erdapfel eli ‘maaomena’) ja tomaatin (Paradeiser) nimityksiksi leviävät yhä laajemmin yleissaksalaiset Kartoffel ja Tomate, kukkakaali on edelleenkin Karfiol eikä Blumenkohl, jauheliha on Faschiertes eikä Hackfleisch, kerma ei ole Sahne vaan Obers, ja kun viinin tai mehun laimennukseksi lurautetaan soodavettä, juoma nautitaan g’spritzt (tällainen kiva kupliva kesäjuoma on riikinsaksaksi Schorle). Mutta on niitä muuallakin: talon portaikko on Stiege(nhaus) (ei Treppe(nhaus)), savupiiput nuohoava mustapukuinen ammattimies, joka perinteessä tunnetaan myös hyvän onnen symbolina, on Rauchfangkehrer (ei Schornsteinfeger), eikä ylioppilastutkinto ole Abitur vaan Matura. Monet itävaltalaisuudet ovat itse asiassa ”kakanismeja” eli koko entisen ”Kakanian”, keisarillis-kuninkaallisen monarkian alueelle levinneitä sanoja ja kielenpiirteitä, eli niille on vastineet esimerkiksi unkarissa tai tšekissä. Tai ne ovat toisista Kakanian kielistä peräisin: unkarista esimerkiksi Palatschinken ‘ohukaiset’ (unkarin palacsinta on muuten puolestaan lähtöisin romanian kielestä, ja sen taustalla on alkuaan sama latinan placenta, joka lääketieteessä tunnetaan ‘istukan’ nimityksenä), tai tšekistä Powidl, ‘luumusose’.  Ja monesti itävaltalaisuuksien etymologiaan liittyy hauskoja tarinoita. Esimerkiksi ravintolan ns. terassi eli pihalle tai kadulle raahatuista pöydistä rakentuva ulko-osasto on wieniläisittäin Schanigarten; Schani eli ”Jean” oli kuulemma vanhoissa wieniläisissä ravitsemusliikkeissä sen virkaiältään nuorimman tarjoilijan kutsumanimi, jolle nokkimisjärjestys määräsi tehtäväksi  raahata ne pöydät ja tuolit ulos ja sisään.

Sekä saksalaiset että itävaltalaiset mielellään korostavat kieltensä eroja. Vähän samaan tapaan kuin suomalaisten mielestä viron kielen samannäköiset mutta jotain ihan muuta tarkoittavat sanat ovat äärettömän hauskoja ja niistä kerätyt listat ja ”pulmasanakirjat” ehtymättömän riemun lähde, saksalaiset ja itävaltalaiset koostavat listoja itävaltalaisuuksista sekä verkkoon että useimmiten vitsimielellä laadituiksi ”sanakirjoiksi”. Ja loputtoman ihastuneita itävaltalaiset ovat tarinoihin, joissa saksalaiset eivät vain kerta kaikkiaan ymmärrä. Aus Palatschinken machma Frittaten, und Topfen ist was in der Golatsche ist, selittää vanhan vitsin itävaltalainen tarjoilija avuttomalle saksalaiselle turistille, jolle ruokalistan Topfen-Pala ei sano mitään. Ohukaiset (Palatschinken) ja rahka (Topfen) olisivat itse asiassa saksalaiselle kyllä tuttuja toisella nimellä, mutta tietenkään ei alennuta sanomaan Pfannkuchen (tai Eierkuchen) ja Quark, vaan salaviisaasti käkättäen ollaan muka selventävinään asiaa ihan yhtä oudoilla nimikkeillä – siis että ohukaisista leikellään keiton sekaan suikaleita, Frittaten, ja että rahka kätketään taskumaiseen voitaikinaleivonnaiseen, Golatsche. Täkäläiseltä suomenopiskelijalta olen kuullut kokemuksia kielikurssilta Suomesta, jossa iloinen kohtaaminen saksalaisten opiskelijakollegojen kanssa – vihdoinkin joku, jonka kanssa pystyy vaivatta juttelemaan! – vaihtui synkeään frustraatioon, kun edes yhdelle keskeisimmälle Suomen-kokemukselle ei löytynyt yhteistä sanaa. Sääski, saksaksi Mücke, on itävallaksi Gelse. (Itse asiassa olen itse kokenut ihan samanlaista ärtymystä etelä- ja itäsuomalaisten tuttujen kanssa, jotka puhuvat joistain ihme ”hyttysistä”, mikä kuulostaa typerältä hienostelulta…) Eikä verkossa tarjoilluista käännöksistä päätellen äkkinäinen riikinsaksalainen ymmärrä myöskään Itävallan tämänvuotista euroviisukappaletta Woki mit deim Popo (‘Keikuta peppuasi’).

Mutta ei sovi siltikään kiistää Itävallan kielen ”saksuutta”. Samaan tapaan kuin suomenruotsalaiset joskus ovat nyreissään riikinruotsalaisille, jotka eivät tajua, mikä ero on suomenruotsilla ja suomenkielisten kökköruotsilla (”sinähän puhut ihan jättebra ruotsia, vaikka vähän suomeksi murtaen”), itävaltalaisia sapettavat ne ”riikinsaksalaiset”, joiden mielestä kaikki itävaltalaiset (sveitsiläisistä nyt puhumattakaan) puhuvat ”murretta”. Kielitieteellisesti tässä tietenkin on perää: Itävallan saksalaismurteet kuuluvat baijerilaismurteisiin (lukuun ottamatta maan läntisintä hännänhuippua Vorarlbergiä, jonka murre kuuluu samaan alemannilaisryhmään kuin Sveitsin saksa). Mutta se enemmän tai vähemmän samantapainen baijerilainen ääntämys, joka saksalaisella assosioituu laskettelulomaan ja nahkahousuisiin ”kansanmusiikiksi” nimitetyn alppihumpan esittäjiin, on itävaltalaiselle legitiimiä standardikieltä, jota pitää saada käyttää myös tv-uutisissa tai parlamentin istunnossa. Ja jotkut itävaltalaiset ilmeisen tahallaan puhuvat nimenomaan Itävallan saksaa mahdollisimman paikallisittain korostaen aina kun ollaan tekemisissä ”isovelimaan” kanssa. Saksalainen kollega, joka joutui tärkeissä työasioissa soittamaan wieniläiselle yliopistohallintohenkilölle, kertoi naureskellen, että hänelle oli tullut vastustamaton kiusaus ruveta itse vääntämään lapsuutensa leveää baijerilaismurretta.

Itävallansaksan ja riikinsaksan eronteossa hauskinta onkin tarkkailla, mitä se kertoo ihmisten asenteista ja suhtautumisesta kieleen. Tunneperäisillä ja esteettisillä argumenteilla huidotaan surutta ympäriinsä, ja naiivi relativismi kukoistaa: kielten todellisten tai kuviteltujen ominaisuuksien uskotaan olevan suoraa seurausta kielen puhujien kansallisesta mentaliteetista ja kulttuurista. Ja kun tärkeitä ovat sekä samuus että erilaisuus, tuloksena on joskus hauskoja loogisia häränpyllyjä. Eroa on tehtävä sekä Piefkeihin ja heidän isovelikieleensä että oman maan ei-saksalaisiin. Niinpä maahanmuuttajien kielten – turkin tai serbo-kroaatti-bosnian – läsnäolo kaupunkikuvassa hermostuttaa samoja ihmisiä, jotka itse ovat sukunimeltään esimerkiksi Horváth tai Nowotny ja juontavat sukujuurensa 1800-luvun suureen imperiuminsisäiseen maahanmuuttoon. Kaikki eivät sentään tee samoin kuin ”yksityisistä syistä” nimensä muuttanut oikeistopopulistisen BZÖ-puolueen merkkimies Peter Westenthaler, syntyään Hojač…

Mainokset

2 Responses to Yhteisen kielen erottamat

  1. Maria Warsitz sanoo:

    Itävallassa ollessani puhun vain englantia. Olen oppinut saksan nimenomaan Saksassa, joten se kuulostaa ”riikinsaksalta” ja tunnelma muuttuu hetkessä vihamieliseksi: vastaraht nakataan naamalle, ei kuulu kiitosta eikä tervehdystä… Melkoista rasismia.

  2. ferrugo sanoo:

    Olen huomannut saman kuin edellinen kommentoija. Itävallassa käydessä on kovin miellyttävää,kun itse ymmärtää (no, jotenkin, ainakin kirjoitettua) kieltä, mutta jos itse pitää puhua, valitsen yhä useammin englannin.

    Koulussa oppimani ”kirjasaksa”, ”hochdeutsch” on pysynyt suussani siinä muodossa kuin sen lapsena opin, ja se on jalostunut entisestään unkarilaisen ystäväni kanssa, joka asui 4 vuotta Hampurin lähellä. Ja nyt tämän postauksen luettuani ymmärrän paljon paremmin, ettei tämä puhumani variantti varsinaisesti herätä ihastunutta ”voi kun sinä puhut hyvin meidän kieltä, missä olet oppinut”, kuten vaatimaton unkarin taitoni Unkarissa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: