Korruption kirkko?

Tulossa on pääsiäinen, toinen niistä vuoden suurista juhlista, jolloin uskontoteemat kaivetaan viikkolehtien ja sanomalehtien sunnuntai-lukupakettien täytteeksi. Profil-lehti, jota voisi pitää Suomen Kuvalehden itävaltalaisena vastineena, ei kuitenkaan ainakaan vielä tällä viikolla ole ottanut kanteensa patinoitunutta krusifiksiä tai alttaritaulua kuvittamaan juttua, jossa n:nnen kerran pohditaan Torinon käärinliinan aitoutta. Sitä vastoin Profilin kansikuvassa komeilee synkeän talvihämärän keskellä Kremsmünsterin luostari, josta on paljastunut… niin, samantapaisia juttuja, joita Itävallan julkisuudessa on viime vuodet ollut säännöllisin väliajoin. Katolisen kirkon julkisuuskuva on saanut taas yhden häijyn lommon.

Itävalta oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten umpikatolilainen maa, muutamia vuoristoalueiden vanhoja, vastauskonpuhdistukselta välttyneitä protest(antt)ipesäkkeitä lukuun ottamatta. Nykyään entistä useampi on protestantti, ortodoksi, muslimi tai uskonnoton. Katolisissa perheissä lapset kyllä mieluusti pannaan katolisen kirkon ylläpitämään yksityiskouluun (jotka ovat niin kuin vähän fiinempiä ja joissa ei varmasti enemmistö luokasta ole muunkielisiä maahanmuuttajia) ja käytetään ensimmäisellä ehtoollisella (herttainen juhla, pikkutytöt saavat pukeutua valkoisiin kuin mini-morsiamiksi), ja ensimmäinen avioliitto on hienoa vahvistaa tunnelmallisessa kirkossa. (Toinen, kolmas jne. ei sitten enää onnistukaan, ellei ensimmäistä avioliittoa virallisesti kirkon toimesta mitätöidä esimerkiksi täytäntöönpanemattomuuteen vedoten. Jotkut näin tekevätkin, esimerkiksi viime vuosina ainakin kolme konservatiivisen ÖVP-puolueen naispoliitikkoa, joiden äänestäjille ilmeisesti oli tärkeää, että rouva on nykyisen miehensä kanssa oikein kirkon siunaamassa aviossa.) Mutta muuten ainakin peruswieniläinen elää melkoisen maallistunutta elämää, aniharva vaivautuu säännöllisesti messuun, ja jopa oikeistokonservatiiviset poliitikot tunnustavat lupsakasti hyväksyvänsä ehkäisyvälineiden käytön, sanoi paavi mitä sanoi. Tästä tapa- ja perinnekatolilaisuudesta on helppo luiskahtaa kokonaan pois, jos aihetta ilmenee. Ja viime aikoina tätä aihetta ovat antaneet jatkuvat seksi- ja sadismiskandaalit, joiden jälkeen kirkostaeroamistilastoihin aina ilmestyy komea piikki.

Vähän yli kymmenen Itävallan-vuoteni aikana olen nähnyt näitä skandaaleja lehdissä jo aika monta. Milloin on pappi käyttänyt kuoripoikaa hyväkseen tai luostarikoulun oppilaita kuritettu sadistisesti. (Kremsmünsterin kunnianarvoisassa ja perinteikkäässä internaattikoulussa julmuus ja pedofilia näyttää olleen todella laajamittaista.) Milloin paljastuu pappisseminaarin asuntolasta pornorinki, milloin jokin tiedotusväline taas kerran nostaa esille sen julkisen salaisuuden, että epälukuiset papit viettävät vihkimätöntä yhdyselämää naisen tai jotkut miehenkin kanssa – usein koko seurakunnan tieten, kirkko vain sulkee silmänsä eikä piispa puutu asiaan, niin kauan kuin kaikki asianosaiset ovat kuin eivät olisikaan. (Katolinen pappi, näin kuuluu sanonta, on mies, jota vieraat ihmiset puhuttelevat isäksi ja omat lapset sedäksi.) Kirkko kärsii pappipulasta, koska selibaattivaatimus on monelle hartaallekin nuorelle miehelle ylipääsemätön este – ja toisaalta selibaatti ilmeisesti houkuttelee pappisuralle ihmisiä, jotka uskovat pystyvänsä tukahduttamaan seksuaalisuuteen liittyvät ongelmansa, kunnes eteen osuu kohtalokas kuoripoika… Mutta vaikka radikaalimmat katolilaiset vaativat naispappeuden sallimista ja maltillisemmat puhuvat ns. viri probati -mallista eli että papiksi voitaisiin vihkiä myös koeteltuja, kunnollisia ukkomiehiä, Vatikaanin il pastore tedesco eli saksanpaimen(koira), kuten italialaiset paavi Benediktusta kuulemma nimittävät, ei anna periksi.

Ei katolinen kirkko tietenkään ole yksin näiden kauhutarinoiden kanssa, joita viime aikoina on tullut esiin kautta maailman. Julmuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä harrastetaan muissakin uskontokunnissa, ja niin myös muissa laitoksissa, joissa esimiehillä tai opettajilla on tarpeeksi valtaa alaisiinsa ja oppilaisiinsa. (Äskettäin Itävallassa on tullut julkisuuteen kammottavia tosikertomuksia myös siitä ”kasvatuksesta”, jonka jäljiltä monella aikuisella kunnallisten ja valtiollisten lasten- ja koulukotien kasvatilla on elinikäiset henkiset ja fyysiset vammat.) Mutta katolinen kirkko on instituutiona edelleenkin, ympäröivän yhteiskunnan maallistumisesta huolimatta, käsittämättömän suuri ja mahtava. Aivan viime aikoihin saakka se on onnistunut vaientamaan lähes kaikki sen pimeisiin puoliin liittyvät skandaalit: pedofiilipapit on vaivihkaa siirretty toisaalle toisiin tehtäviin, hyväksikäytön uhrit tarvittaessa jopa maksettu hiljaisiksi, ja kun Kremsmünsterin luostarikoulun pahoinpideltyjen oppilaiden ruhjeita ja haavoja oli hoidatettava paikallisilla lääkäreillä, ei ilmeisesti yksikään näistä tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut mahdollisista epäilyistään.

Ulkopuolisen on helppo paheksua ja demonisoida katolisen kirkon olemusta – vaikka ei olisikaan muodostanut ensimmäistä kuvaansa siitä Topeliuksen Välskärin kertomusten häijyn jesuiitta Hieronymuksen perusteella, niin kuin minä lapsena. Teinityttönä kuuntelin vanhan kanadansuomalaisen närkästynyttä selostusta ”kätlikkien” meiningeistä: ne voivat ja saavat tehdä mitä pahaa vain, sano, kun menevät sen jälkeen tunnustamaan papille ja maksavat sille rahaa. Siitä päästään helposti ajattelemaan, että katolisessa uskossa on jotain, mikä jollain lailla moraalisesti rampauttaa ellei yksityistä ihmistä niin ainakin yhteiskunnan. Takavuosina Ilkka Malmberg hersytteli Hesarin sunnuntaijutussa fantasiaa katolisesta Suomesta: fiktiivistä matkaajaa odottavat Seutulassa suomalaiset kaverit, nimeltään jotain tyyliin Jeesus Jäppinen ja Vapahtaja Virtanen, jotka lukuisien kyyneleisten ja valkosipulinhajuisten suudelmien jälkeen kiidättävät sankarimme hengenvaarallisessa kunnossa olevalla autonromulla keskikaupungille, missä juhlitaan diktaattorin syntymäpäivää kansan itkien sambatessa pitkin katuja… Ja tässä ihan äskettäin on Helsingin yliopiston amerikkalainen vierailuluennoitsija näköjään taas kerran esittänyt, että niin bruttokansantuotteella kuin demokratian laadullakin mitattuna protestanttimaat ovat katolisen tai ortodoksisen kirkon perinteisesti hallitsemia edellä, koska protestanttinen usko rohkaisee itsenäisyyteen ja kriittisyyteen, katolinen taas kasvattaa kuuliaisuuteen ja suojelee korruptiota.

En ihan jaksa uskoa, että yhteiskuntien väliset erot voitaisiin palauttaa teologisiin kysymyksiin. Tuskin bruttokansantuote riippuu siitä, uskotaanko kiirastuleen tai pyhimysten tehtävään esirukoilijoina, tai siitä, pidetäänkö pappisvirkaa ja avioliittoa ylimaallisen, selittämättömän pyhinä asioina vaiko vain käytännön kysymyksinä, jotka on järjestettävä säädyllisesti ja siivosti. En myöskään niele tuota usein teologisesti asiantuntematonta höpinää ”protestanttisesta työmoraalista”, jolla milloin mitäkin talousihmettä selitetään, yleensä Lutherit ja Calvinit iloisesti sekoittaen. Enkä usko, että protestanttiset kirkot aina ja luonnostaan kasvattaisivat itsenäisyyteen ja kriittisyyteen – kyllä Pohjoismaiden luterilaiset valtiokirkot ovat kiltisti kulkeneet hallitsijan talutusnuorassa jo Kustaa Vaasan ajoista saakka ja hoitaneet valtiovallan voudin tehtävää kuuliaisten kansalaisten kasvattajina. (Ja jälleen voi lyödä natsikortin pöytään: Kolmannessa Valtakunnassa monet luterilaiset papit, muutamaa Bonhoefferia lukuun ottamatta, joiden perinteistä esivaltakuuliaisuutta ei häirinnyt mikään lojaalisuusvelka Vatikaanille, olivat kiivaita natsimeiningin kannattajia, kun taas natsien suhde katoliseen kirkkoon – johon Hitler itse oli kastettu ja kasvatettu – oli usein paljon jännitteisempää ”kilpailua sieluista”.)

Mutta tuossa ”korruption suojelemisessa” on jossain suhteessa vinha perä. Katolinen kirkko ei ole pelkästään huikean suuri instituutio, johon mahtuu toisaalta mittaamattoman arvokasta kulttuuriperinnettä ja eurooppalaisen ajattelun historian hienoimpia saavutuksia, toisaalta käsittämätöntä typeryyttä, taikauskoa ja primitiivistä raakuutta. Se on myös, etenkin Sentroopassa, jo tuhat vuotta elänyt kietoutuneena yhteen maallisen vallan feodaalisten rakenteiden kanssa tavalla, joka on paljon hienompi ja vaarallisempi kuin Pohjoismaiden kansankirkkojärjestelmät. Katolinen kirkko on ollut toisaalta oma valtionsa, jonka paavit ovat välillä eläneet ja toimineet aivan maallisten ruhtinaiden tapaan, ja toisaalta osa kunkin kaikkeinkatolisimman majesteetin hallitsemaa valtiota. Se on toisaalta ollut ylikansallinen ja maailmanlaajuinen rakennelma, toisaalta siunannut kunkin hallitsijan vallan ja aseet. Se on ollut yhtaikaa sekä sitä että tätä, ja ehkä tässä sittenkin voidaan puhua myös ”moraalin rampautumisesta”: katolinen kirkko on ehkä osaltaan ollut rakentamassa tai ainakin pönkittämässä sitä vanhan feodaali-Euroopan perinnettä ja periaatetta, että säännöt eivät ole kaikille samat ja että puheiden ja tekojen ei aina tarvitse vastata toisiaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: