Oman pesän likaajat

Yksi asia, millä Sentroopassa tuntuu olevan paljon olennaisempi merkitys kuin Suomessa, on jonkinlainen hysteerisen juhlava isänmaallisuus-lojaalisuus. Jos kotimaata ja omaa kansaa ajatellaan isänä tai äitinä, niin Suomessa niihin suhtaudutaan vähän kuin tavallinen suomalaisjuntti suhtautuu omiin vanhempiinsa – joo, ne nyt on semmoisia kuin on, joskus aika tyhmiä ja rumia ja köyhiä, mutta parhaansa ne on tehneet ja pitäähän niistä huolta pitää. Sentrooppalaisten suhde isänmaa-perheeseensä taas on toisinaan kuin 1900-luvun alkupuolen seurapiirikomedian herrasnuorisolla: joko puhutaan ääni väristen ”kunniasta” ja ”ylpeydestä” ja ”perinteistä”, luoden välillä kosteita silmäyksiä sukumuotokuviin, tai sitten ollaan ehdottomassa kakanheitto-teiniraivokapinassa kaikkea mahdollista vastaan, mitä nämä vanhemmat ja niiden kunniat ja perinteet edustavat.

Tunteellisen julkilojaalisuuden vaatimus tarkoittaa, että oman pesän likaaminen tuomitaan minun subjektiivisen mahatuntumani mukaan Sentroopassa paljon useammin ja äänekkäämmin kuin Suomessa. Ja oman pesän likaaja (Nestbeschmutzer) puolestaan on – kuolemattoman itävaltalaisen satiirikon Helmut Qualtingerin (1928–1986) mukaan – ”ei se, joka paskoo omaan pesään, vaan se, joka huomauttaa siitä, että pesässä haisee”. Tunnetuimpia pesänlikaajia Itävallan viime vuosikymmenten kulttuurielämässä on ollut kirjailija Elfriede Jelinek, joka huikean virtuoosimaisella saksan kielellä rakentaa inhottavia kuvia inhottavista asioista: limaisen lätisevästä, ilottoman pakkomielteisestä tai väkivaltaisesta seksistä, joka on olennainen osa yhteiskunnan ja kulttuurin patriarkaalisia sortorakenteita, tai natsimenneisyyden vaietuista häpeätahroista. Jelinekin romaanissa Die Klavierspielerin  Wienin kulttuurielämää verrataan mätänevään vesiruumiiseen, ja näytelmässä Burgtheater (1985) esiintyy ilkeä karikatyyri Paula Wesselystä, Itävallan 1900-luvun kuuluisimmasta näyttelijättärestä, joka 1941 oli mennyt esiintymään myös vastenmielisessä juutalaisvastaisessa propagandaelokuvassa Heimkehr. Näytelmä Rechnitz (2008) taas käsittelee erästä pitkään vaiettua sodan loppupäivien tapahtumaa, parinsadan enimmäkseen unkarinjuutalaisen pakkotyöläisen joukkomurhaa, joka jollakin makaaberilla tavalla liittyi paikallisen kartanonrouvan järjestämiin juhliin.

Jelinek oli nimeltä mainittuna kohteena esimerkiksi oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen vaalikampanjassa 1995 (”Pidättekö Jelinekistä [sekä useista muista nimeltä mainituista radikaaleista taiteentekijöistä] – vai taiteesta ja kulttuurista?”). (Tämän rinnalla perussuomalaisten ”postmoderni tekotaide” on aika kesyä, ja eikö sekin ollut kuulemma vain läppä?) Kun hän vuonna 2004 sai kirjallisuuden Nobelin, muistan hämmentyneenä seuranneeni itävaltalaisen julkisuuden reaktioita – sen pienen korkeakulttuuripiirin ulkopuolella siis, jolle Jelinek on nero ja turhautuneiden tuntojen ylin tulkki. Ei todellakaan mitään ”hyvä meidän tyttö, taas on hienoa olla itävaltalainen!” -voitonhuumaa, vaan eriasteista vaivaantuneisuutta, jonka alla piileviä pohjamutia ulkopuolinen saattoi vain aavistella.

Unkarin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ei ole ihme, jos vastaavantapaista nousee esiin yhä useammin. ”Oman pesän likaamisesta” ei tosin tällä termillä niin usein puhuta – suositumpi nimike on ”unkarilaisvastaisuus”, tai oman pesän hajuhaitoista huomauttaja on idegenszívű eli ‘vierassydäminen’ tai ‘sydämeltään muukalainen’. Tuorein tällainen tapaus, joka käräytti Santran käämit, on kirjailija Ákos Kertészin kohtalo. Kyseessä ei siis ole se Nobel-Kertész vaan 1932 syntynyt, samoin merkittävä ja tunnustettu kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Ainakin romaani Kunnon ihminen (alkuteos Makra, se on siis päähenkilön sukunimi, ilmestyi 1971) on käännetty suomeksikin ja oli senaikaiseksi melkoisen armoton tilitys mm. reaalisosialismin varjopuolista.

Viime kesänä Kertész oli amerikanunkarilaisen, varmaankin lähinnä vasemmistolaiseksi (mitä sitten tarkoittaakaan) luokiteltavan Amerikai Magyar Népszava -lehden haastattelussa ladannut täysillä:

Unkarilaisella alamaisuus on geeneissä. Attila József [1900-luvun alun suuri runoilija] löysi tälle puolustuksen: ”tuhat vuotta sidottuna kuin lyhde on luimistellut tai noudattanut käskyä”. Mutta tämä ei kelpaa puolustukseksi sille, että unkarilainen ei historiansa pahimmistakaan rikoksista tunne omantunnontuskan hiventäkään, että hän syyttää kaikesta muita, että hän aina osoittaa sormella toisia, että hän onnellisena rypee diktatuurin lätäkössä, röhkii ja ahmii tähteitä eikä ole tietävinäänkään, että hänet vielä teurastetaan. Että hän ei halua eikä osaa opiskella eikä tehdä työtä, osaa vain kadehtia ja, jos vain suinkin voi, murhata sen, joka työllään, oppineisuudellaan, uudistuksillaan on päässyt pitemmälle.

Nykyään toisen maailmansodan kauhuista ja holokaustistakin on vastuussa yksin unkarilainen, sillä Unkarin kansa (toisin kuin Saksan kansa) ei ole myöntänyt eikä tunnustanut syntejään, ei osoittanut katumuksen merkkejäkään, ei ole luvannut, ettei tuollainen enää koskaan toistu, ei ole anonut anteeksiantoa.

Aika kovaa tekstiä, suoraa syytöstä, siaksikin haukutaan joskin epäsuorasti. Tuloksena oli tietenkin melkoinen meteli julkisuudessa, syyskuussa Budapestin kaupunki peruutti Kertészin kunniakansalaisuuden (tai -kaupunkilaisuuden, tai miten sitä nimitetäänkään), ja lopputulos kuultiin viime kuunvaihteessa: Ákos Kertész on lähtenyt Kanadaan ja pyytänyt sieltä  turvapaikkaa. Kanada on hieno maa, mutta tunnustetulta kirjailijalta muutto ihan vieraalle kielialueelle 80 vuoden iässä ei varmaan ole mikään helppo ratkaisu. Kuulemma vanhaa miestä oli tultu kadullakin uhkailemaan siihen malliin, että hän pelkäsi henkensä puolesta.

Onhan meillä Suomessakin loukkaannuttu isänmaallisista syistä. Milloin lottien puolesta (Paavo Rintalan Sissiluutnantti-skandaali 1960-luvun alussa), milloin Mannerheimin (Katarina Lillqvistin muutaman vuoden takainen animaatiotarina, jossa Marski homosteli sotilaspalvelijansa kanssa), tai ikivihreiden sotaveteraanien (Lisa Hovinheimon tv-dokumentti Suur-Suomen toiset kasvot vuonna 1995, jossa aivan rauhallisesti ja asiallisesti kerrottiin miehitetyn Karjalan venäläisväestön ”siirtoleireistä” ja laajemmin niistä asenteista, joita Suomi miehitettyä Karjalaa kohtaan osoitti). Ja suomalaisia miehiä kollektiivina tietenkin on loukannut verisesti Lenita Airisto puheillaan valkoisista tennissukista tai apinaenglannista, ja nyttemmin  Sofi Oksanen. Mutta miettikääpäs: milloin meillä on noussut kollektiivinen kansallinen raivo koko kansan puolesta sen takia, että joku meistä haukkuu suomalaisia kollektiivina tyhmiksi tai orjasieluiksi tai sioiksi? Hyvänen aika, tätähän me itse hoemme itsestämme kaiken aikaa, päinvastainen olisi haisevaa omakehua! Tässä siis päivän paradoksi: Suomalaiset, jotka ovat patologisen huolissaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat, jotka hössöttävät korkea-arvoisista brändityöryhmistä ja listaavat pienimmänkin milloin missäkin vävypoikamaassa julkaistun uutisen, suhtautuvat kuitenkin yllättävän rennosti suomalaisuuden mollaamiseen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: