Ironia – enemmän kuin uutinen?

Minä tykkään kääntämisestä. Ja nyt törmäsin verkossa juttuun, joka ironian keinoin kertoo jotain sekä Unkarin tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta että siitä, miten Unkarin ja Euroopan tapahtumia katselee teräväkynäinen kirjoittaja. Niin kauan on toivoa, kuin Unkarissa ilmestyy tällaisia juttuja kuin Tamás Gomperzin mielipidekirjoitus ”Hölmöt saksalaiset, saksalaishölmöt”, joka eilen julkaistiin Hírszerző-uutissivustolla. Ihan pakko lyhennellen suomentaa. Ja samalla miettiä myös viimeaikaista suomalaista korruptio- ja etiikkakeskustelua.

Ne valitut, jotka tarkkaan tietävät, että on olemassa korkeammalla tasolla olevia kansoja, voivat enää vain suunnattoman harmin vallassa puhua siitä peruuttamattomasta mitättömyyden ja naurettavuuden alennustilasta, johon Saksa, tuo kansakunta, jonka kutsumus aikoinaan oli hallita muita, nyt on joutunut. Missä on entinen suuruus, järkkymätön tahto, itsepäinen ylpeys? Ei missään. Wagnerin pojat ovat joutuneet länsimaisen rappiomaailman vangeiksi, maailman, jossa voimakkaat eivät kehtaa käyttää voimiaan.

Koko juttu alkoi tuosta ”menneisyyden haamujen kohtaamisesta”, joka hämmensi ja heikensi isänmaalliset tunteet. Korkeampien kansojen historiassa ei ole rikoksia, korkeintaan erehdyksiä, joissa niissäkin näkyy suuruus, ja siksi nämä kansat eivät halvaannuta itseään itsetutkiskelulla, menneisyyden kohtaamisella tai julkisuuteen tuoduilla ilmiantajien nimilistoilla. Ne tuntevat ulkoiset ja sisäiset vihollisensa ja taistelevat niitä vastaan. Mutta semmoista maata, jossa menneisyyttä sopii arvioida sinne ja tänne, sen sijaan että kiistämätön historiallinen totuus kirjattaisiin suoraan perustuslakiin, semmoista maata ei mikään voi pelastaa tuholta.

Samaan aikaan tämän perverssin itsesyyttelyn kanssa saksalaiset rupesivat myös leikkimään demokratiaa,  amerikkalaisten painostuksesta tietenkin. Tulos: jatkuvaa väittelyä ja eripuraa. Ei ihme, että ihmiset muuttuivat epävarmoiksi ja menettivät todelliset arvot näkyvistään. On vain kaksi mahdollisuutta. Ne, jotka hallitsevat, joko ovat kykenemättömiä ruumiillistamaan kansan tahtoa – ja minkä perustalla he sitten harjoittavat valtaansa? – tai sitten he ovat yhtä kansan kanssa, ja mihin silloin vaaleja tarvitaan?

Demokratia on ainoa valtiomuoto, jossa valtaan voidaan valita sydämeltään muukalaisia ja vallasta syöstä oikeat kansallismieliset ihmiset. Vain kääpiökansat voivat mielistyä tämmöiseen sairaaseen järjestelmään, jossa isänmaa voi joutua oppositioon. Isomman kaliiperin johtajat ovatkin jo linjanneet uusia perspektiivejä: ”politiikan seuraavaa viittätoista-kahtakymmentä vuotta ei ratkaise kaksinapainen voimakenttä, joka synnyttää jatkuvia arvoväittelyjä, yhteiskuntaa jakavia, pikkumaisia ja tarpeettomia yhteiskunnallisia seurauksia. Sen sijaan syntyy suuri hallitseva puolue, keskeinen poliittinen voimakenttä, joka pystyy pukemaan sanoiksi kansakunnan asiat – eikä tee tätä jatkuvassa väittelyssä vaan edustaa sitä omassa luonnollisuudessaan.” [Sitaatti on Viktor Orbánin puheesta syyskuulta 2009. – Suom.]

Näin juuri, näin puhuu se, joka ei ole vielä menettänyt historiaa luovaa tahtoaan ja joka ei samasta kansakunnan hyvinvointia tyhjään parlamenttipölötykseen. Saksalaiset ovat tämän unohtaneet, heidän johtajansa ovat osoittautuneet heikommiksi kuin muutama vaivainen moralisoiva älykkö.

Esimerkiksi se niiden entinen puolustusministeri. Joka kopioi väitöskirjaansa muutaman sivun lähdettä mainitsematta. No entä sitten! Ei semmoinen johda akatemian filologista tutkijaryhmää vaan armeijaa. Kuka piittaa Scheißeakaan siitä, käyttikö Aleksanteri Suuri lähdeviitteitä. Mutta ministeri kuitenkin erosi. Vain siksi, että muutama epäilyttävä toimittaja ja oppositiopoliitikko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mitäs jos vieraan maan armeija olisi hyökännyt panssarivaunuilla ja pommikoneilla? Miten semmoinen olisi puolustanut maata, joka noin helposti lähtee karkuun? Tuommoisilta pelkuripehmoilta voi vielä odottaa sitäkin, että ne menevät tunnustamaan parlamentille joitain kiellettyjä asekuljetuksia tai hämäriä lentokonekauppoja. Häpeällistä.

Jos tuo mies ei olisi ollut aivan kelvoton tehtäväänsä, ja jos Saksassa olisi vielä ollut jotain puhtia jäljellä, silloin ministeriö olisi antanut lausunnon, että koko syytös on roskalehtien uutisankka, ei ministeri ole kopioinut vaan, sanotaan vaikka, käyttänyt lähdeaineistoa. Mutta ei ollut sen vertaa miehuutta, kun yli kaksikymmentätuhatta saksalaista yliopistoihmistä kirjoitti kanslerille (joka vielä kaiken lisäksi on nainen) ja tiukkasi, että miksi ministeri vieläkin istuu pallillaan. Näin se päättyy. Semmoisissa maissa, missä arvovalta ja kunnia vielä merkitsevät jotain, ei yksikään tiedemies hairahtuisi tuommoiseen kataluuteen vaan rohkeasti ja oikopäätä siirtäisi kysymyksen asiaa tutkivalle toimikunnalle. Sitten ministeri ei enää kommentoisi, ja siinä se, asia on loppuun käsitelty, guten Tag vain kaikille.

Mutta tätä prosessia ei enää voi pysäyttää. Nyt erosi presidentti. Siis Saksan. Koska oli lainannut jotain kaveriltaan, jonka kanssa oli ennenkin ollut liikesuhteissa. No entä sitten? Pidettiinkö asiasta kokous vai ei? Ei. Ei voi ymmärtää, mitä nuo oikein valittavat. Onko se jokin ongelma, että johtajalla on ystäviä? Että hän haluaa ansaita elantonsa? Ja kuka haluaa semmoisen johtajan, joka ei pysty huolehtimaan omasta toimeentulostaan? Vain selkärangattomat kansat, vailla tulevaisuutta. Nostavat skandaalin siitä, jos pääministerin julkiset tulot eivät riitä kattamaan pääkaupungin kalleimmassa osassa sijaitsevaa taloa, viinitarhaa ja kartanoa maaseudulla. Skandaalin, vaikka lahjuksista ei ole mitään valokuvatodisteita, vain siksi, että laskelmat eivät täsmää.

Elinvoimaisilla kansoilla asiat ovat aivan toisin. Siellä pidetään oikeana ja oikeudenmukaisena, että johtajaksi nousee nokkelin ja estottomin rosvo. Siksi ei yllättävästä omaisuuden karttumisesta synny skandaalia, ja jos joku kuitenkin rupeaa kyselemään, niin hänelle vastataan, että kirjoitin keittokirjan, ja sen tuotoilla rahoitin tämän kaiken. […]

Säälittävä Saksan presidentti, joka ei ole niin karismaattinen, soitti hänen liiketoimistaan kirjoittaneeseen toimitukseen ja jätti vastaajaan (!) uhkailuviestin. Käsittämätöntä. Ei vakavasti otettavan valtion johtaja tee semmoista. Vaan joko ammuttaa mokoman raapustelijan tai perustaa viestintäviraston, joka epäortodoksisilla [Orbánin hallinnon omista menettelytavoistaan käyttämä adjektiivi. – Suom.] valtuuksillaan ja sopivalla taajuuksien jakelulla tukahduttaa koko lehdistön vapaudeksi kutsutun liberaalivasemmistolaisen kansainvälisen salaliiton. Näin tehdään fiksummissa maissa, siellä johtajat ovat niin jaloja ja uhrautuvia, etteivät eroamisillaan aiheuta kansassa tarpeetonta levottomuutta.

Surullista nähdä saksalaiset tässä tilassa, mutta meidän on pidettävä pintamme. Toiset kansat vajoavat, toiset kohoavat, tätä on historian dialektiikka. Saksan selkä on katkennut, se on mennyttä. Nyt on aika meidän saattaa kuninkaamme Attilan suuri työ päätökseen ja ottaa Eurooppa haltuumme.

Näin siis Tamás Gomperz, ja Saksan kautta kerrotaan tietenkin Unkarin tilanteesta. Selkeimmin tunnistettava kohde on presidentti Pál Schmittin väitöskirjaplagiaattiskandaali, jossa tällä hetkellä eletään hiljaista vaihetta: sen jälkeen, kun koko juttu ensin yritettiin kiistää ja leimata roskalehtien uutisankaksi (bulvárkacsa), on nimitetty asiantuntijakomissio, jonka nimiä ei ole julkistettu ja joka on luvannut lausunnon maaliskuun loppuun mennessä. Unkarin tiedeakatemia, yliopisto tai ylipäätään tiedeyhteisö ei sitä vastoin ole ryhtynyt mihinkään kollektiivisiin mielenilmauksiin. Ilmeisesti myös unkarilaisten enemmistö, tammikuisen mielipidemittauksen mukaan Fidesztä äänestäneistä jopa 90%, on sitä mieltä että Schmittin ei mokoman takia todellakaan tarvitse erota.

Pitkään voisi puida myös tuota menneisyyden haamujen kohtaamista ja likapyykkien pesua. Palailen näihin teemoihin toivottavasti tuonnempana, sillä sosialismin ajan tekotodellisuuden ja mielipidediktatuurin sekä järjestelmänvaihdoksen jälkeisen isänmaallisuushuuman alle tuntuu Unkarissa(kin) jääneen todella vaikeita ja kipeitä asioita.

Kolmas pointti on korruptio ja valtaapitävien hämärät rikastumiset ja hyötymiset, asunto- ja autoedut ynnä muut. Jo hyvän aikaa sitten kirjoiteltiin Unkarissa hienosta autosta, jonka eräs pormestari-kansanedustaja oli julkisilla varoilla saanut käyttöönsä, jotta voisi ajella sillä kahden työpaikkansa väliä. (Itse luin asiasta Svédségek-blogista, jossa Ruotsissa asuva unkarilainen selittää maanmiehilleen, miksi tuommoinen ei pohjoismaisessa demokratiassa ikinä olisi mahdollista.) Siinä, missä Suomessa ollaan pragmaattisia ja asiat hoidetaan äijien kesken asiallisella äijämeiningillä, Sentroopassa olennaista on hierarkia: korkeammassa asemassa olevien kuuluu saada enemmän, siksi että, no, siksi että se kuuluu asiaan. Nykyinen Unkarin hallitus ei tässä suhteessa välttämättä hirmuisesti poikkea edeltäjistään…

Raha ratkaisee, mutta siitä kirjoittaakseni minun pitäisi tuntea asioita paremmin. Kun en ole talousasioiden ekspertti, yritän tässä kuitenkin pysyä oman lestini ääressä eli kielen ja viestinnän kysymyksissä. Siinä minua lohduttaa erään unkarilaisen kollegan taannoin Facebookiin postaama muistelus. Aiheena oli Árpád Göncz, Unkarin entinen presidentti 1990-luvun alusta, järjestelmänvaihdoksen jälkeisiltä myrskyisiltä ajoilta.

Göncz täytti äskettäin 90 vuotta, ja lukuisat onnittelupuheenvuorot pyrkivät selvästikin nostamaan häntä vertailukohdaksi nykyiselle presidentille: Göncz on ihan oikea intellektuelli,  julkaissut useita ihan itse kirjoittamiaan kaunokirjallisia teoksia (etenkin näytelmiä) sekä käännöksiä; useimmat unkarilaiset tuntevat hänet Sormusten herran kääntäjänä. Kollegani, Gönczin entinen oppilas, kirjoitti näin: ”Erityisesti mieleeni on jäänyt 30 vuoden takaa tämä Árpi-sedän ajatus, jonka hän lausui yhdellä kääntämistä käsittelevällä luennollaan: kääntäjältä ei mikään jää salaan, kääntäjä tietää ja vaistoaa aina, milloin kirjoittaja valehtelee. Sittemmin olen monesti itse kokenut, että asia on juuri niin.”

Kovasti toivon, että Göncz on oikeassa. Siinä tapauksessa kannattaa tekstien kääntämistä ja pohtimista jatkaa. Jospa vaikka paremmin ymmärtäisi, mitä ihmettä Unkarissa oikein on tapahtumassa.

Advertisements

One Response to Ironia – enemmän kuin uutinen?

  1. Tenho Takalo sanoo:

    Hei,
    Tämä on ensimmäinen ja mahd. myös viimeinen blogikommenttini. En ole lingvisti – kaukana siitä – mutta olen ahminut räväkkää blogianne silmät silanrenkaina hämmästyksestä ja ihastuksesta. Voisin allekirjoittaa kaiken, kirjoittamanne, jos voisin samalla tarkkuudella seurata unkarilaista mediaa ja erityisesti eräitä blogeja tai vaihtoehtoisia uutisportaaleja. Nyt voin vain ihastella löytöjänne ja tulkintojanne.

    Unkarin yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne näyttää jo riittävän vakavalta, kuten blogistannekin havaitsee. Silti kysyn: Kuinka syvälleUnkarin pitää vajota, että tosiasiat tunnustetaan?
    Tämä tuli mieleeni aamulla seuratessani Internetin kautta Unkarin eilisiä uutisia (MTV híradó 23.2.2012).

    MSZP ilkkui hallituskoalitiota, ja toivoi pääministerin vetävän johtopäätökset komission viimeisestä päätöksestä koskien ns.koheesiomäärärahojen mahdollista osittaista peruuttamista vuoden 2013 osalta ellei budjettialijäämän osuutta BKT:stä saada alle 3 %:n. Pääministeri on komissiolle osoitetussa erillisessä kirjeessä esitetyin toimenpitein tosin vakuuttanut, että tavoite saavutetaan, vaikka ensi vuoden tulo- ja menoaervioesitys ei tätä osoitakaan. Komissio ei vain pitänyt näyttöjä riittävinä. Unkarin komissaari László Andor pelastui osallistumasta päätöksentekoon, sillä hän sattui olemaan juuri tuolloin Budapestissa. Ilmeisesti hän kuitenkin oli pikemminkin tukemassa komission linjaa kuin vastustamassa sitä, sillä Márton Gyöngyösin (Jobbik) mukaan unkarilaisen komissaarin käytös eli ”unkarin kansalaisen osallistuminen Unkarille vahingolliseen kansainvälisen organisaation päätöksentekoon on rinnastettavissa isänmaanpetturuuteen”.
    Kotimaisena reaktiona komission päätökseen uutislähetykseen pääsivät mukaan tammikuisen Rauhankulkueen (Békemenet) järjestäjätahot kertoakseen, että he olivat perustamassa omaa organisaatiota tukemaan hallitusta ja pääministeriä ja ilmoittivat haluavansa puolustaa unkarilaisen demokratian saavutuksia ja Unkarin suvereniteettia.
    Mielenosoituksen järjestäjiin kuulunut Zsolt Bayer (Magyar Hírlap munkatársa) kertoi samassa yhteydessä, että Bryssel ei ymmärrä, että mitä enemmän unkarilaisia nöyryytetään, sitä voimakkaammaksi kasvaa kurutsien vastarinta (kuruc ellenállás). Nemzeti civil alapprogram tanácsának elnöke László Csizmadia totesi puolestaan, että on osoittautunut, että EU:n johtajat toteuttavat (vain) kainsainvälisten pankkien keinottelijoiden käskyjä.
    Mistä oikein oli kysymys? Vain tiedonannosta tai ilmoituksesta, että muusta EU-tuesta erillinen ns. koheesiomääräraha, joka on tarkoitettu kansallisen infrasteruktuurin kehittämiseen, voidaan peruuttaa, ellei budjettialijäämää saada kuriin. ”Kansainvälisen organisaation” vuodelle 2013 varaama määräraha kyllä kelpaisi, mutta myöntöehtojen täyttäminen ei. Kun määrärahalle asetettiin ehtoja, niin komission päätöstä pidettiin kohtuuttomana ja perusteettomana, jopa luokattomana (minősíthetetlen) ja mahdottomana hyväksyä. — Kovin pahantahtoinen ei tarvitse olla vetääkseen johtopäätöksen, että uutisen viesti oli se, että Unkarin suvereniteettia oli loukattu ja ”kansa” asettuu ”yhtenä miehenä” puolustamaan unkarilaisen demokratian saavutuksia ulkoisia vihollisia vastaan.
    Samassa uutislähetuyksessä kerrottiin myös, että Unkari maksaa takaisin ensimmäisen erän EU:n, IMF:n ja Maailmanpankin v. 2008 edelliselle hallitukselle myöntämästä lainasta. Kun Orbán tammikuun puolivälin jälkeen neuvotteli Brysselissä EU:n edustajien kanssa mm. talousasioista, leikkasi Mesterházy, että ”Orbán käyttäytyy kotona kuin Kossuth, mutta ulkomailla kuin Görgey”. Kuitenkin sosialistihallitus oli maan johdossa kaksi vaalikautta, joten kyllä heidänkin jälkiään on on nykyinen hallitus joutunut paikkaamaan. Tosin ei sosialistejakaan kaikista takaiskuista ja vastoinkäymisistä pitäisi syyttää (vrt. Orbánin évszámoló).
    Mitä opimme tästä? Kun ”nokittelu” kuitenkin vain jatkuu, niin vielä ei olle niin pitkällä, että tunnustettaisiin ”kansallinen hätätila” tosiasiaksi. Toisaalta, unkarilaiset ovat isänmaanrakkaudessaan selvästi meitä suomalaisia kuumaverisempiä. Pitäisikö meidän suomalaistenkin nostattaa kansanliike tukemaan Kataista ja Urpilaista kansainvälisiä organisaatioita kansainvälistä suurpääomaa ja pankkeja vastaan, jotka ”nylkevät eurooppalaisten selkänahankin” (László Csizmadia)? Perussuomalaiset ovat tähän aivan liian lepsuja, ja oppositiossa, onneksi. — Ei taitaisi onnistua!

    Koheesioraha ei tietystikään yksin ollut äänekkään kritiikin takana. Muutama päivä aikaisemmin uutislähetys oli käsittellyt laajasti EU-parlamentin Unkarille antamaa huomautusta. Äänestystulos (315 kyllä, 263 ei, tyhjiä poissa 49)osoitti, että myös Fideszin sisarpuolueiden edustajia oli livennyt (oikeuslaitoksen, median ja valtionpankin asemaa koskevan) huomautuksen antamista kannattavien leiriin. Tätä ratkaisua pääministeri ei ollut arvioimassa julkisuudessa, toivottavasti hänellä oli todellinen este. Suvereniteetin loukkausta koskevat huomautukset lienevätkin kohdistuneet juuri tähän prosessiin, joka osoitti myös sen, että unkarilainen oppositio (tässä tapauksesa MSZP) on huomattavasti taitavampi toimija kansainvälisillä foorumeilla kuin Unkarin hallitus!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: