Mäkikotkien maa

Mihinkäs sä olet matkalla? (Tai: Mihinkäs rouva on matkalla?)
Töihin, Wieniin.

Tämä tyyppikeskustelu jatkuu yleensä kahdella tavalla. Vähemmän kultturellissa vaihtoehdossa A Wien ei sano keskustelukumppanille oikein mitään ja seuraa hämmentynyt hiljaisuus. Tosin huoltamoiden kansa tietää Itävallan mäkikotkat, mutta ehkä siitä ei mikään mielleyhtymäketju automaattisesti ohjaa siihen uudenvuodenpäivän konserttitelevisiointiin, jolta hypätään toiselle kanavalle (eukon mahdollisesta rutinasta huolimatta) heti kun lähetys mäkiviikolta alkaa. (Ja ihan oikeasti muuten, olen tavannut akateemisesti koulutettuja suomalaisia, joille on epäselvää, mikä Euroopan pääkaupunki sijaitsee missäkin maassa ja puhutaanko Itävallassa itävallan kieltä.)

Vaihtoehto B: Aah, se uudenvuodenkonsertti. Tonava kaunoinen, ihanaa, sacherkakkua, Mozart-kuulia, Stephansdom, Schönbrunn ja Sissi, ihanaa, ihanaa, niin kaunista. Oltiin kulttuurimatkalla Wienissä vuonna ****, siellä oli ihania kahviloita, musiikki soi kaikkialla.

Ja joskus harvoin sattuu kohdalle vaihtoehto C eli yhteiskunnallisesti harrastunut keskustelukumppani, joka alkaa vyöryttää Itävallan historiaa Habsburgeista Hitleriin ja Haideriin. Kyseessä on usein miespuolinen, hyvän yleissivistyksen ja sitäkin vankemman itseluottamuksen omaava henkilö, jolla pahimmassa tapauksessa on jonkinasteisia sympatioita kahta viimeksi mainittua herra H:ta kohtaan. (Näistä ensimmäinen toi täystyöllisyyden, ymmärsi pientä ihmistä ja yritti turvata eurooppalaiset arvot. Ja jos ei ensinmainittua puolustaisikaan, niin jälkimmäinen hra H. ainakaan ei ollut mikään natsi vaan perusarvoja puolustava ja holtittoman maahanmuuton vaarat ymmärtävä isänmaanystävä, jonka kuolemassa sitä paitsi oli jotain hämärää – ei sen laatuluokan auto kuin Volkswagenin Phaëton sillä tavalla lähde käsistä, ei edes juuri poikaystävänsä kanssa dramaattisesti riidelleen ja erontuskaansa rankasti ryypänneen miehen…)

Suomesta katsottuna Itävalta siis sijoittuu tukevasti jonnekin tietämättömyyden hämärän ja erilaisten historiallisten, poliittisten ja turismikliseiden väliin. Turha piipittää, että Itävallan sodanjälkeinen poliittinen historia on paljossa ollut samantapainen kuin Suomen tai että Itävallan maatalouden perinteinen metsä- ja maitotalouspainotteinen tuotantorakenne on Euroopan maista kenties lähimpänä Suomea. Turha urputtaa, että kaupunkilaisen arkipäivä kuluu siellä ihan samojen ylikansallisten ketjuhyödykkeiden ja formatoitujen tositeevee-, kokki- ja tanssiitähtienkanssa-ohjelmien parissa. Turha mussuttaa, että juntteja ja mänttejä on kaikkialla ja ne ovat kaikkialla aika samanlaisia.

Suomalainen haluaa pitää Sissi-elokuvakliseensä ja nähdä Keski-Euroopan jonain tykkänään toisena. Siellä Euroopassa, vanhan sivistyksen ja leivoskulttuurin maissa, linnoissa kreivien, osataan pussata poskelle ja kädelle (ainakin symbolisesti – joskus ensimmäisinä Wienin-vuosinani kymmenen vuotta sitten hätkähdin, kun metron liukuportaissa edessäni arkisen näköinen häiskä vastasi kännykkäänsä: Küss’ die Hand). Siellä hymyillään ja ollaan kohteliaita, joskus suorastaan epäilyttävän lipevän kohteliaita. Jopa mäkikotkat, nuo Itävallan Hiihtoliiton ÖSV:n Adlerit, on pienestä pitäen huolella jalostettu aivan toisennäköisiksi kuin suomalaiset lajitoverinsa – ne eivät jurota ja mörähtele vaan hymyilevät kauniisti urheilutoimituksen kameralle ja antavat vuolaita ja kohteliaita vastauksia (joskin toisinaan murteella, josta koulusaksan perusteella on mahdotonta saada sanaakaan selvää).

(Tunnustan: olen itsekin ollut levittämässä näitä kliseitä. Oma suosikkitarinani on suurlähetystön illallisilta, joilla jouduin istumaan Suomen kanssa kauppaa tekevien itävaltalaisten bisnesmiesten väliin. Varauduin mielessäni niihin auto-purjevene-maailmanympärimatka-premium-äijäjuttuihin, joita Savonlinnan oopperajuhlien väliajalla voi sivukorvalla kuulla vaimojen sinne raahaamien kärsivien alfaurosten suusta. Ja no, kyllähän herrat keskustelivat metsästyksestä ja viinikellareistaan, mutta loppuillasta innostuttiin vertailemaan, kuka kapellimestari johtaa Mahleria parhaiten… Voisi myös viitata siihen amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastatteluun, jonka joskus viime vuonna luin itävaltalaisesta äänenkannattajastani. Kaveri oli pettynyt heikon junnutyön taustalla olevaan korkeakulttuuriseen koulutusfilosofiaan: poikia ei kannusteta kaukaloon vaan kuskataan koulusta johonkin ihme teattereihin tai taidenäyttelyihin.)

Onhan niitä eroja, ja itsekin aion niistä vielä vastedeskin kirjoittaa. Joitain näistä kliseekäsityksistä suosivat itävaltalaiset itsekin, etenkin, kun on korostettava, missä he eroavat saksalaisista. Ja tässä olennaista on tietty tapakulttuuri hyvine ja huonoine puolineen, eli lipevyys, sulavuus ja nokkeluus – pökkelömäisiin, koppaviin ja töykeisiin saksalaisiin verraten. Ei hakata päätä seinään periaatteen vuoksi vaan etsitään se porsaanreikä. Niin myös hollywoodilaistuneen itävaltalaisnäyttelijän Christoph Waltzin mielestä (se Kunniattomien paskiaisten legendaarinen naurava natsiupseeri), joka tässä selittää asiaa amerikaksi Conan O’Brienin showssa:

Mutta tästä kun vielä pitemmälle mennään, niin paljastuu syvällinen yhtäläisyys itävaltalaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Nimittäin: siinä missä suomalaiset ovat nuori ja pieni kansakunta, itävaltalaiset ovat kansakuntana nuori ja pieni. Olivathan toki ne kunniakkaat vuosisadat, jolloin Habsburgien valtakunnassa ei aurinko koskaan laskenut ja hallitsijoiden missio kiteytettiin lyhenteeseen AEIOU: Austriae est imperare orbi universo (tai saksaksi: Alles Erdreich ist Oesterreich untertan) eli ‘Itävallan kuuluu hallita koko maailmaa’. Mutta silloin ei ollut kysymys kansasta vaan monikansallisesta imperiumista, jonka historia on sen hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden historiaa – “kansa” on siinä jonkinlainen mykkä lisäke, jonka ylitse hallitsijat hoitelevat asiat omilla yksityisillä systeemeillään. (Bella gerant alii, tu felix Austria nube, eli ‘sotia käykööt toiset, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’, kuului klassinen kuvaus Habsburgien ulkopolitiikasta.)

1800-luvulla, kansallisromantiikan ja nationalismin noustessa, tätä monikansallista rakennelmaa alettiin jo pitää toivottoman vanhanaikaisena. Vähemmistökansat kokivat vuorotellen kansalliset heräämisensä, ja Itävalta-Unkarin saksankielisillä ”kruununmailla” (jotka siis eivät, toisin kuin vanha Unkarin kuningaskunta, muodostaneet mitään yhtenäistä hallintokokonaisuutta kansallisvaltion perustaksi) katseltiin innoissaan Saksan, nousevan kansallisvaltion suuntaan. Vaan eipä sinne päästy: molempien maailmansotien jälkeen voittajamaille oli ilmeisesti yksiselitteisen selvää, että tämä entisen Habsburg-monarkian jäännösriekale, jossa puhutaan saksan kielen baijerilais- tai (Vorarlbergissa, Itävallan läntisimmässä hännänpäässä) alemannilaismurteita, ei missään nimessä saa kuulua Saksaan. Itävaltalaista kansallismielisyyttä ja kansallista identiteettiä nykymielessä on ruvettu tosissaan rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä kaikkein olennaisin kysymys on ilmeisesti, miten erotutaan saksalaisista, joiden kanssa sekä kuulutaan että ei kuuluta yhteen.

Juuri tämä tuntui minusta aikoinaan Itävaltaan muuttaessa kaikkein kotoisimmalta: pikkuvelikompleksi ja siihen liittyvä jatkuva itseruoskinta (”tyypillistä itävaltalaista, totta kai tämäkin osataan meillä mokata, toisin kuin…”). Toisin kuin saksalaiset, britit tai ranskalaiset, jotka eivät tunnu kantavan erityistä huolta siitä, millaisia kliseekuvia ulkomaalaiset heistä viljelevät, itävaltalaiset kuten suomalaisetkin ovat usein kehittäneet omaan kansalliseen identiteettiinsä merkillisen vereslihaisen viha-rakkaussuhteen, jonka olennaisena osana on jatkuva vertailu vahvempaan, edistyneempään, kansainvälisesti tunnetumpaan sekä sietämättömän omahyväiseen isoveljeen. Saksasta puhutaan Itävallassa usein aavemaisen samaan sävyyn kuin Suomessa Ruotsista: Onko tämä jo tehty Saksassa? Saksassa ei ole enää aikoihin toimittu näin. Saksassa tällainen ei ikinä tulisi kysymykseen. Saksassa poliitikko, joka möläyttelee tämmöisiä, olisi jo kauan sitten itse ymmärtänyt erota. Ja loukkauksista suurimpia on “meidän” historiamme ja suurmiestemme omiminen: Mitä, Mozartko muka kaikkien aikojen suurin saksalainen?

Eihän tässä tietenkään aivan samanlaisia olla. Vailla suomalaista vastinetta on ainakin se itävaltalaisen kansallismielisyyden äärilaita, joka virallisesti on pannassa mutta politiikan äärimmäiseltä oikealta reunalta silloin tällöin pulpahtelee näkyviin, eli deutschnational-ajattelu, itävaltalaisuus osana saksalaisuutta (kenties joitain epämääräisiä uusnatsistisia Anschluss-haaveita myöten). Mutta kyllä Suomella ja Itävallalla on yhtäläisyyksiäkin. Muutakin kuin ne mäkikotkat.

Mainokset

2 Responses to Mäkikotkien maa

  1. heidi Vaarala sanoo:

    ;=) loistavaaaaaa, perehdytys maantuntemukseen osa I
    Kiitos!

  2. ferrugo sanoo:

    Euroopan Pikkuvelikerhoon taitaa kuulua myös Belgia, joka käsittääkseni vertautuu ja vertaa itse itseään ranskalaisiin hyvässä ja pahassa ja loukkantuu, kun Hercule Poirot’ta joku erehtyy väittämään ranskalaiseksi. Kielikin on ison naapurin pahainen maalaisvariantti…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: