Jacquelinen ja Gülcanin luokkaretki

Kun keskieurooppalaisuuden syvintä olemusta mietin – ja sitä mietin usein – niin aika usein siinä ensimmäiseksi tökkää yhteiskunnan luokkajaon selkeys ja itsestäänselvyys. En nyt ollenkaan aio väittää, että Suomi olisi jokin tasa-arvon onnela. Itse elin lapsuuteni ja nuoruuteni varmaan Suomen historian tasa-arvoisimpaan aikaan, jolloin asiaan kuului ajatella, että kenestä hyvänsä voi tulla mitä hyvänsä. Ennennäkemätön säätykierto vei rasvakoura- ja sontatalikkokansan lapset ja lastenlapset peruskouluun oppimaan kieliä ja myöhemmin yliopistoon vaikka viideksitoista vuodeksi opiskelemaan valtiotiedettä tai estetiikkaa ja harrastamaan kaikkea kivaa. Ja silti, vaikka sitä ei kukaan koskaan ääneen sanonut, minulle oli jo aika pienestä pitäen selvää, että meidän perhe oli jollain lailla alemmalla tasolla kuin ne luokkatoverieni kotiväet, jotka matkustelivat ulkomailla, osasivat englannit ja ranskat eivätkä ihmetelleet, miksi Viisikko-kirjoissa syödään leivän päällä hilloa. (Tai käyttääkseni, jos oikein muistan, Hesarin Ilkka Malmbergin taannoista kriteeriä: joiden kotona oli jalallisia viinilaseja ja korkkiruuvi. Meillä ei ollut.) Nyttemminhän puhutaan koko ajan luokkaerojen kasvamisesta ja syrjäytymisen periytymisestä, ja ilmeisesti ainakin koulutustason ”periytymisestä” on selvää tilastotietoa olemassa. Ei Suomi varmastikaan mikään tasa-arvola ole – mutta silti tasa-arvo on se lähtökohta ja tavoite, jota ei juuri kukaan uskalla kyseenalaistaa. Oli yhteiskunnan ”luokittuneisuus” todellisuudessa mitä oli, siihen suhtaudutaan Suomessa eri lailla kuin Keski-Euroopassa.

Tuo mainitsemani peruskoulu on tässä jotenkin avainasemassa. Sen selvemmin ei voi ihmisten erilaisuutta alleviivata kuin laittamalla niiden lapset eri kouluihin sen mukaan, onko niistä tarkoitus tulla alfa-, beeta-, gamma- vai omega-ihmisiä. Kun se tehdään lasten vielä ollessa pieniä, valinta on taatusti vanhemmilla. Ja vanhemmathan valitsevat useimmiten sitä, mitä meidän suvussa ja meidän piireissä on tapana. Näin tehdään meillä Itävallassa, ja ilmeisesti enimmäkseen myös Saksassa: niin kuin Suomessa 1960-luvulle asti, neljän kansakoululuokan jälkeen parempien ihmisten lapset menevät oppikouluun (Gymnasium), muut, öh, muualle, oli sen nimi sitten Hauptschule tai Mittelschule tai mitä milloinkin. Tottahan toki systeemin uudistamisesta käydään Itävallassa jatkuvaa keskustelua, mutta toistaiseksi byrokratian, politiikan oikean laidan (yhtenäiskoulu on sossujen hommia, joten sitä kuuluu vastustaa) sekä oppikoulunopettajien ammattijärjestön vastustus on ollut liian kovaa.

Eihän periaatteessa mikään estäisi kampaajaa tai varastomiestä pistämästä lastaan oppikouluun – mutta kun siellä on niin vaikeaa ja rankkaa, mahtaako meikäläisten lapsi sitä jaksaa… Ja ennen kaikkea, mahdanko minä? Profil-viikkolehden mainio kolumnisti Elfriede Hammerl kirjoitti äskettäin keskustelustaan kaupanmyyjän kanssa. Oli juteltu myyjän kouluikäisestä lapsesta, ja kun Hammerl kysyi, menisikö lapsi oppikouluun, äiti vastasi, että ei, koska hänen omat rahkeensa eivät riittäisi. Myyjä oli nimittäin tarkkaillut työtovereitaan, joilla oli lapsia oppikoulussa, ja nämä kulkivat töissäkin lastensa koulukirjat mukana ja pänttäsivät kahvitunnit läpeensä matematiikkaa, historiaa ja maantietoa, että pystyisivät kotona auttamaan lasta läksyissä. Tämä on totista totta: Itävallassa on normaalia, että normaalilahjainen lapsi ei koulun matikantunnilla ehdi tajuta kaikkea, mitä selitetään, vaan asiat opettaa sitten kotona joku muu, yleensä kai joko säädynmukaisen koulutuksen saanut kotirouva-äiti tai yksityisesti palkattu tukiopettaja, Nachhilfelehrer. (Oppikoulun opettaja – jota kutsutaan Herr tai Frau Professoriksi – ei ole velvollinen huolehtimaan siitä, että kaikki pysyvät kärryillä. Gymnasiumissahan kuuluu olla vaikeaa, ja joka ei pärjää, painukoon Hauptschuleen.)

Kun muutama vuosi sitten PISA-tutkimusten tulokset käynnistivät Itävallassa massiivisen kansallisen itseruoskinnan – me ollaan jääty Saksastakin jälkeen! ja mikä ihmeen Suomi tuolla koko ajan keikkuu tilastojen kärjessä? – sain jatkuvasti olla kertomassa Suomen koulujärjestelmästä. Siinä tuli moneen otteeseen huomattua, että ainakin tietyille piireille suomalaisen koulutusideologian vahvuudet eivät kerta kaikkiaan menneet jakeluun. Ensimmäinen vasta-argumentti oli aina: ”Niin mutta jos olisi arvioitu pelkästään meidän oppikoululaisia, niin tulokset olisivat olleet paljon paremmat.” (Joo, ja niin varmaan Suomessakin vielä paremmat, jos olisi tehty tutkimus pelkästään SYKissä. Tausta-ajatus, jota sen esittäjät eivät tuumanneetkaan hävetä: ”roskakoulujen” proleoppilailla ei ole väliä, kun mitataan koulujärjestelmän saavutuksia, vain huiput merkitsevät.) Toinen vastaväite kuului: ”Niin, mutta Suomessa on paljon korkeampi nuorisotyöttömyys.” (Näiden asioiden yhteyttä en koskaan ymmärtänyt – eikö työttömyys liity enemmänkin talouselämän ja työmarkkinoiden rakenteeseen? – mutta ilmeisesti lausumaton tausta-ajatus oli sama kuin Suomessa 1800-luvulla kansakoulun vastustajilla: liian hyvä koulutus tekee (työläis)nuorista liian nirsoja ja laiskoja.) Ja viimeistään kolmantena vastaväitteenä tuli aina sama: ”Niin, mutta teillä Suomessa ei ole maahanmuuttajia.”

Onhan se totinen tosi, että Itävallan isommissa kaupungeissa maahanmuuttajalasten koulunkäynti ja integroituminen on joskus todellinen ongelma. Ja mikä pahinta, ongelma, jota pitkään ei yritettykään ratkaista kunnolla. Oman kokemukseni perusteella opettajat eivät useinkaan ole saaneet juuri minkäänlaista koulutusta monikielisyyden ja toiskielisten oppilaiden kanssa pärjäämiseen ja joutuvat improvisoimaan yksin, ilman juuri minkäänlaisia tukiopetus- tai muita apujärjestelmiä. (Ei puhettakaan esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajalapset voisivat äidinkieli-saksan sijasta opiskella saksaa toisena kielenä. Ei, saksankieliselle tunnille vain muiden sekaan, siellä se kieli ajan mittaan tarttuu jos on tarttuakseen.)

Onneksi keskustelu tuntuu edenneen tästä jo seuraavaan vaiheeseen, kun tarkemmat tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että koulujärjestelmän ongelmia ei voi selittää pelkästään ”ulkomaalaisilla” – syrjäytymisvaarassa on maahanmuuttajien lisäksi yhtä lailla ns. bildungsferne Schicht eli sananmukaisesti ”sivistyksestä etäällä oleva kerros”.  Ja näin päästään asiaan, jonka ytimen tiivistää Andrea Maria Duslin piirros Der Standard -lehden verkkoartikkelissa:

Vertailussa kaksi herraa, kantaitävaltalainen ja ns. tyypillinen maahanmuuttaja (”Minu nimi Ahmet”). Ja olennaista on, että erot eivät ole kovin silmäänpistävät, oli yllä sitten suosikkijoukkueen fanipusakka ja supermarketin grunge-farkut tai rautakaupan tarjouksesta ostetut työhousut ja ”tämä takki minä mene töihin”. Molemmat herrat viettävät lomansa Antalyassa (toinen tosin hotellin uima-altaalla, toinen omalla hartiapankkityömaalla), kannattavat konservatiivisia perusarvoja (oikeistopopulistisen FPÖ:n johtaja H. C. Strache vs. ”vaimo pitä ole kotona”), ja hiustenkin stailauksessa on sekä ostoskeskuksen parturiliikkeen Babsin että työkaveri Brankon asiantuntevalla avustuksella päästy hyvin samannäköiseen tulokseen.

Pyydän kiinnittämään erityistä huomiota herrojen jälkikasvuun, jonka nimet on lueteltu kuvan keskellä kivespussiin osoittavien nuolten kohdalla. Ahmetin jälkeläisillä on tietenkin ”etniset” nimet, vaaleampi niskatukkahemmo puolestaan on Kevinin ja Jeniferin, yhdellä ännällä, ylpeä isä. Kun saksalaisella kielialueella viime aikoina on keskusteltu luokkaerojen ongelmista (ja tietenkin tämä Unterschicht-keskustelu tuntuu olleen Saksassa paljon vilkkaampaa  kuin Itävallassa…), niiden näkyvimmäksi symboliksi on noussut lasten etunimien valinta. Yhden lukemani määritelmän mukaan alaluokkaan, Unterschicht, kuuluvat ihmiset, joiden tyttärellä on nimi, jota ei osata ääntää eikä kirjoittaa oikein (esim. ”Schakeline”), pojan nimi taas on Kevin. Saksalaisella kielialueella on tehty tutkimuksiakin, joiden mukaan esimerkiksi opettajat arvostelevat Kevin-nimisen oppilaan suorituksia ankarammin kuin Gerhardin tai Peterin. Äskettäin kertoi Facebook-lempisivustoni Unnützes Wissen (‘Tarpeetonta tietoa’), että Berliinin Humboldt-yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan sinkkujen deittimarkkinoilla Kevinit, Justinit, Marvinit, Chantalit ja Celinat pärjäävät huonommin kuin ne kohtalotoverinsa, joilla ei ole kansainvälisestä viihdemaailmasta haettua ja sitä kautta vanhempien sivistymättömyyttä osoittavaa etunimeä.

Toisin sanoen: ylä- ja alaluokan rajat ovat lähes yhtä selkeät kuin kieli- ja etnisten ryhmien. Eikä Keviniltä tai Jacquelinelta ”luokkaretki” niiden joukkoon, jotka oppivat Gymnasiumissa latinaa, lunttilappujen taitavaa käyttöä ja opettajien mielistelemistä, välttämättä tule onnistumaan yhtään sen helpommin kuin Mehmetiltä tai Gülcanilta.

PS. Unkarissa nämä luokka-asiat ovat paljon monimutkaisempia. Lähtökohdat olivat vielä rajummat – todella kainostelemattoman feodaalinen sääty-yhteiskunta, jonka aiheuttamaa oudostusta esimerkiksi jotkut 30-luvun suomalaiset Unkarin-harrastajat ovat kuvailleet – mutta tämän päälle kasautuivat sota ja sosialismin vuosikymmenet perinpohjaisine myllerryksineen. Palailen tuonnempana myös Unkariin, joka muuten vuodenvaihteessa virallisesti lakkasi olemasta Unkarin tasavalta (Magyar Köztársaság) ja muuttui nimeltään pelkästään ”Unkariksi”. Kansantasavallan (népköztársaság) kauden jälkeen suurin toivein perustettu tasavalta ehti elää 22 vuotta, ja uudenvuoden aattoiltana tuhatpäinen mielenosoittajajoukko kokoontui Budapestin Kossuth-aukiolle kunnioittamaan tasavallan muistoa ja osoittamaan mieltään vapaan julkisen tiedonvälityksen ja demokratian puolesta. Demokraattista uutta vuotta kaikille!

Mainokset

2 Responses to Jacquelinen ja Gülcanin luokkaretki

  1. Helena sanoo:

    Kiitos jutusta ja linkeistä! Yksi kummallisimpia selityksiä mitä Itävallassa oli annettu Suomen Pisa-tuloksille, oli että siellä Suomessahan ei ole murteita – mm. tämän kuulin itävaltalaiselta (tirolilaiselta) opettajapariskunnalta.

  2. Timo sanoo:

    Olipa kiinnostava väläys Keski-Euroopasta, jotakin tuon suuntaista olen aavistellutkin, mutta tuollainen sisäpiirin katsaus on aivan mainio.
    Mutta eihän ainakaan suomenkielisessä Suomessa (kohta) enää ole murteita. Murteita puhunut maanviljelysmaaseutu on autiona. Missä on se seutu, jossa kolmeakymppiä nuoremmat puhuisivat muuta kuin Salkkari-suomea parilla paikallispronomnilla ja muutamalla äännepiirteellä höystettynä? Ehkä Lapissa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: